Olkoonkin, että Kreetan suosituimmissa kohteissa on vaikeaa löytää ravintolaa, josta saisi autenttista ruokaa, näitä turistikohteita on helppo pitää tukikohtina omatoimisille seikkailuretkille pitkin saarta. Kun on ensin löytänyt ulos kaupungista, löytää hyvin nopeasti Kreetan oikean rytmin: ensin vastaan tulee hautausmaa, sitten kirkko. Seuraavaksi pieni kafeníon ja pieni taverna. Ja yhtä äkkiä kuin kylä alkoi, se loppuu. Muutaman minuutin ajomatkan päästä sama toistuu. Hiljainen hautausmaa, kirkko, kafeníonin pienen pöydän ympärillä muutama mies pelaamassa. Mustapukuinen mummo kävelee tiellä.
Ja humps, kylä loppuu – sijainnistasi riippuen ajelet keskellä vehreää metsää tai karua vuorimaisemaa. Karttasi ei täsmää – siinä missä pitäisi olla risteys, on suoraa tietä ja toisin päin. Näet tietä silmänkantamattomiin, vaan et yhtäkään autoa. Kylien nimet näyttävät vierailta kartan nimiin verrattuna, kunnes jossain sadannen kylän kohdalla alat lukea sujuvasti zetan näköiset sigmat ässänä ja äksän näköiset khit hoona. Joka tapauksessa löydät perille kun seuraat kylien rytmiä. Etsit sopivaa paikkaa täyttää kurniva vatsasi, ja pienen kylän pikkiriikkisessä tavernassa satavuotiaan näköinen mummo ei anna sinulle ruokalistaa, sillä sitä ei ole – hän ohjaa sinut keittiöön ja näyttää mitä paikallisista vihanneksista on tänään loihdittu. Moussaka on maman tekemää. Viininlehtikääryleitä ei tänään saa, mutta saat eteesi kauniita ja herkullisia kurpitsankukkakääryleitä.
Jos olisin tyytynyt rantakohteissa löhöämiseen, en olisi varmasti rakastunut Kreetaan koko sydämestäni. Vaan toisin kävi. Raamattunamme Kreetan matkoilla on ollut Merja Tuominen-Gialitakin kirja Kreeta – vieraanvaraisten jumalten saari, jossa on ihastuttavia pikku tarinoita ja kuvauksia pitkin saarta sekä loistavia reittiehdotuksia autoretkille. Miten sydäntä lämmittääkään löytää pieni taverna, jonka omistajaperheen tarinoita on kirjasta lukenut.
KREETALAINEN RUOKA
Puhun nyt vain kreetalaisesta ruuasta. Yhtälailla voisin puhua kreikkalaisesta ruuasta, sillä osa suosimistani herkuista on tyypillisempiä muualla Kreikassa ja tuttuja muissakin Välimeren maissa. Puhun kuitenkin sitkeästi Kreetasta, koska itselläni on kokemusta vain Kreetalla nauttimistani ruuista. Kreetalainen keittiö on Välimeren vanhimpia, ellei vanhin. Se on muuttunut vain hyvin vähän aikojen saatossa köyhyyden ja eristyneisyyden takia. Vielä 70-80 –luvuilla ruokaa valmistettiin vain niistä aineista joita oma maa tai oma saari tuotti. Ruuanlaittotaito periytyy äidiltä tyttärelle, sillä kotitalouskouluja ei ole eikä taitoa opeteta kouluissa.
Ateriointitavastaan kreetalaiset käyttävät sanaa sintréfeste, syödä yhdessä. Sintrofos sana tarkoittaa pöytäkumppanin lisäksi avio- tai avopuolisoa, yhteisen vastuun piirissä olevaa lähisukulaista, kuten kummilasta tai vanhusta. Koko perhe kokoontuu saman pöydän ääreen syömään, yksin syömistä pidetään säälittävänä. Ruoka tuodaan keskelle pöytää yhdessä nautittavaksi, ruokailu tapahtuu kiireettömästi eikä ole pelkkä tankkaustapahtuma. Vieraanvaraisuus on kreetalaiselle kunniakysymys. ”Tha sou stóso to trapézi” tarkoittaa ”levitän pöydän eteesi”, ja se on illalliskutsu. Illallista ei saavuta viettämään täsmälliseen kellonaikaan, eiväthän saaren asukkaat toimi muutenkaan minuutin- tai tunnintarkasti. Illallisvieras tuo mukanaan uutisia ja tarinoita ja saa mukaansa pullon talon viiniä tai oliiviöljyä. Pöytään saatetaan kattaa myös ylimääräinen lautanen satunnaiselle ohikulkijalle – tuttujahan kaikki kylässä ovat keskenään.
Keskeisenä osana kreetalaista ruokaa on oliiviöljy. Se on huippulaadukasta ja taatusti paikallista: saarella kasvaa noin 30 miljoonaa oliivipuuta, eli noin 50 puuta henkeä kohden. Oliivit kylmäpuristetaan öljyksi – oliiviöljyjä on olemassa eri laatuja, joista laadukkainta on ekstraneitsyt-oliiviöljy. Kreetalaiset ovat ylpeä kansa, ja erityisen ylpeitä he ovat öljystään, eivätkä suotta: International Olive Oil Council pitää saaren oliiviöljyjä maailman parhaina. Kaikki saarella maistamani öljyt maistuvat pehmeän aurinkoisilta verrattuna muualla maistamiini dieseleihin. Espanjan oliiviöljytuotannosta n.20% on ekstraneitsyt-oliiviöljyä, Italian vajaat 30%, koko Kreikan n.80% ja Kreetan 97%! Oliiviöljy on tutkimusten mukaan terveyttä edistävä ja ekstraneitsyt-oliiviöljyn on todettu jopa ehkäisevän sepelvaltimotauteja. En nyt lainkaan puutu trendikkääseen keskusteluun voin, hiilihydraattien, öljyjen ja kolesterolin merkityksestä ja vaikutuksesta terveyteen, vaan totean syöväni erittäin mieluusti aitoa ja puhdasta kreetalaista ruokaa, vaikka se veisi minut aikaisin hautaan. Katsoessani virkeiden kreetalaisten mummojen köpöttelyä vuoriston kyläteillä ja kylän vanhimpien miesten keskustelua raki-lasillisen äärellä keskellä kirkasta päivää, taivun silti uskomaan, ettei oliiviöljyn runsas käyttö ruokavaliossa voi ainakaan kovin turmiollista terveydelle olla.
Oliiviöljyn lisäksi ruokavalioon kuuluvat päivittäin kokojyvävilja, vihannekset, juurekset, palkokasvit, hedelmät, happamat maitotuotteet sekä viini. Ruokalajit riippuvat siitä, mitä kauden kasviksia on saatavilla – älä siis ihmettele jos et saakaan mielestäsi ”tyypillistä kreetalaista ruokaa” sitä pyytäessäsi. Kesällä saa munakoisoa, kesäkurpitsaa, tomaatteja ja sipulia, talvella tärkeässä osassa ovat merenelävät, villit vihannekset, pähkinät ja kastanjat. Liha ja kala ovat vihannesten lisäkkeitä eivätkä pääosan esittäjiä lautasella – punaista lihaa syödään vain pari kertaa kuussa, valkoista lihaa, kalaa ja kypsennettyjä juustoja muutaman kerran viikossa. Maito saadaan vuohista ja lampaista, ja ilmastosta johtuen maitotuotteet ovat happamia.
Paikalliset juustot, kuten feta, mizíthra ja stáka ovat herkullisia. Kaikille vähintään sanana tuttu feta on suolaista, vuohen- tai lampaanmaidosta valmistettua valkoista juustoa. Mizíthra on kotijuuston tyyppinen tuore herajuusto. Parhaiten sitä saa keväällä lampaiden poikiessa. Sitä käytetään piiraisiin tai nautitaan sellaisenaan. Lisäksi siitä voidaan valmistaa hapanmizíthraa.
Villit vihannekset, horta, ovat käytännössä rikkaruohoja, joita käytetään pääruuaksi tai sen osana. Kreetalainen nainen saattaa tunnistaa jopa 200 lajia näistä luonnossa villinä kasvavista vihanneksista.
Kreetalla, kuten muuallakin Kreikassa, kannattaa maistella paikalliseen tapaan useita erilaisia pikkuruokia, mezédes. Niiden kanssa ei kaipaa, eikä ole pakko tilata, pääruokaa.
Lempisalaattini on horiátiki, tuttu myös ”kreikkalaisena salaattina”. Suomessa saamasi kreikkalainen salaatti on kuitenkin kauempana kreetalaisesta horiátikista kuin maat toisistaan. Horiátikissa ei ole salaattia. Sen lämpimät tomaatti- ja kurkkulohkot maistuvat auringolle ja itseviljellylle maalle. Oliivit ovat omasta puusta kerättyjä ja maistuvat mainioille, suolaisuus ei tule suolaliemestä vaan päälle ripotelluista suolakiteistä. Päälle on loroteltu pehmeän makuista oliiviöljyä. Feta on salaatissa suurina levyinä tai sattumanvaraisiksi könteiksi paloiteltuna. Mehukas ja suolainen salaatti virkistää kummasti nestetasapainon heitellessä keskipäivän porottavassa kuumuudessa.
Mezédesien kanssa kannattaa tilata kastikemaisia ja tahnamaisia lisukkeita, kuten tsatzíkia, melitzanosalátaa ja taramásalataa. Tsatzíki lienee monelle tuttu jogurtista, kurkusta ja valkosipulista sekoitettu kastike. Melitzanosaláta on munakoisotahna, toinen ehdoton lempparini. Vaaleanpunainen taramásalata on mätitahna, jonka maku saattaa vaihdella hyvin miedosta hyvinkin kalaisaan.
Apáki on savustettua possua. Söimme tätä herkkua ensimmäistä kertaa Rethymnonissa. Muistan hetken varmasti ikuisesti. Aurinko oli laskenut ja mustat aallot pauhasivat rantaravintolan alapuolella. Mezédeitä pöytäämme kiikuttanut tarjoilija antoi vinkin: leipää kannattaa dipata oliiviöljyyn, jossa apáki lepää. Tarjoilijan iloisesti lausuma ”I’s not healthy, but it’s good!” on jäänyt elämään mottona kotikeittiöömme.
Kreetalla saa muitakin herkullisia liharuokia. Itse rakastan paikallisia lihapullia, keftédes, sekä erityisesti yrttistä ja valkosipulista makkaraa, loukanikos. Jälkimmäisen suhteen olen kuitenkin valitettavan usein joutunut pettymään kabanossia muistuttavaan mauttomaan pötköön lautasellani. Musáka eli moussaka maistuu parhaimmillaan lampaan ja paikallisen juuston lisäksi yrteille ja kanelille, pahimmillaan kuulet turistirysän ravintolan keittiöstä mikron kilahduksen juuri ennen mauttoman einesannoksen saapumista pöytään. Stifádo on tyypillinen pataruoka, suvláki lihavarras.
Myös kala- ja mereneläväherkkuja kannattaa maistaa. Ihanat pienet marinoidut mustekalat, voisulassa uivat kalat ja mereneläväsalaatit ovat taatusti tuoreita ja herkullisia.
Viininlehtikääryleet, dolmádes, on täytetty joko lampaan jauhelihalla ja riisillä tai pelkällä maustetulla riisillä. Vastaavanlaisia riisikääryleitä voi saada myös kurpitsankukkaan käärittynä. Oli miten oli, kääryleet vievät kielen mukanaan. Saganáki on friteerattu tai paistettu juusto. Sen, kuten viininlehtikääryleiden ja monen muunkin mezén päälle kannattaa puristaa hieman sitruunan mehua piristykseksi.
Etanoita saat tilaamalla ”salingária”. Hortópita on villivihannespiiras, mizithrópita juustopiiras. Kukuvaija eli ”pöllö” on tomaatilla tai fetalla päällystetty ohrakorppu.
Kreetalla kasvisruokavalio ei ole ongelma – ovathan villivihannekset tärkeässä osassa ruokavaliota ja kasviksia saatavilla ympäri vuoden. Uunivihannekset ovat nimeltään ”briámi”, (hanialainen) kesäkurpitsa-juustovuoka ”buréki (haniótiko)”. Muissakin Välimeren maissa tunnettu kasvisruoka on ”pyörtyvä imaami” eli munakoisoruoka ”imám bäíldí”. Kasvisviininlehtikääryleitä muna-sitruunakastikkeella saa tilaamalla ”dolmádes me avgolémono”.
Viiniä, krasí, nautitaan ruuan kanssa, ei seurustelujuomana. Kókino krasí eli punaviini ja lefkó krasí eli valkoviini voivat olla paikallisia tai saarelle tuotuja. Retsína on pihkanmakuinen viini. Kreikkalaisia oluita, bíra, ovat mm. Mythos ja Zorbas.
Aamupalaksi maistuu läheisestä leipomosta aamutuimaan haettu, vastapaistettu lehtevä piiras juusto- tai villivihannestäytteellä sekä jogurtti hunajalla. Lounaalla kannattaa kokeilla vaihteeksi paikallisesta ”kebabravintolaa” ja pitagyrosia; pitaleivän väliin voi valita herkullista kanaa tai lihaa vartaasta. Poikkea paikallisilla markkinoilla ja osta matkamuistoksi vaikkapa ihania kuivattuja yrttejä, rakia, maustettua hunajaa ja oliiviöljyä. Vieraanvaraiseen tapaansa paikalliset tarjoavat mielellään maistiaisia kojuistaan.
Kahvilat, kafeníon, ovat miesten valtakuntia. Niissä kylän miehet vaihtavat tärkeimmät kuulumiset, puhuvat päivän politiikasta ja pelaavat korttia ouzo- tai rakilasillisen äärellä. Anisviina ouzo tarjoillaan ravintolassa yleensä veteen sekoitettuna, jolloin juomasta tulee maitomaisen vaalea. Kreetalainen raki, tsikudiá, vastaa lähinnä suomalaista pontikkaa tai italialaista grappaa. Sitä nautitaan mezéiden kanssa tai aterian päätteeksi ruuansulatuslääkkeenä. Kaupasta ostettava raki on vahvuudeltaan noin 33%, ravintoloista saa kotipolttoista, jopa tuplasti vahvempaa rakia. Ole siis varovainen, kun tarjoilija kantaa pöytääsi ilmaisen pikku kannun aterian päätteeksi – kaikkea ”ilmaista viinaa” ei ole pakko juoda...
RETKIÄ JA RAVINTOLOITA
Olemme olleet Kreetalla kolmessa kohteessa: Rethymnonissa, Plataniaksessa sekä Agios Nikolaoksessa. Kuten sanottu, olemme lisäksi tehneet lukuisia retkiä pitkin saarta, sillä saaren muoto antaa mahtavat mahdollisuudet tutkia etelärannikkoa pohjoisrannikoltakin käsin jopa päivän retkellä. On vaikeaa valita tukikohteista mieluisinta – Rethymnonista oli vaikeaa löytää hyvää ja autenttista ravintolaa kaikkien turistiryöväämöjen keskeltä, mutta retkien kannalta sen sijainti oli loistava. Platanias oli hiljainen eikä kylässä itsessään ollut mitään nähtävää, mutta pari mahtavaa ravintolaa aivan hotellimme lähellä sekä ikimuistoiset retket kultaavat muistoni matkasta. Agios Nikolaoksessa oli paljon kierreltävää ja katseltavaa sekä useita loistavia ravintoloita, mutta valitettavasti turistien paljous ja törkeän surkeat turistiravintolat pohjattoman järven rannalla jättivät kitkerän maun suuhun matkasta.
Autoretkellä olemme käyneet kokolailla kaikkialla Kreetalla; etelästä pohjoiseen ja idästä länteen, vuorilla, laaksoissa, rotkoissa, rannoilla, tasangoilla, luostareissa, museoissa, kaivauksilla, saarilla, pikkukylissä, isoissa kaupungeissa... Parhaat muistot matkoilta sijoittuvat silti suurien kaupunkien väliin, sinne missä kaikki kartat näyttävät sijaintisi väärin, vehreä metsä vaihtuu karuksi kuumaisemaksi ja yht’äkkiä edessä aukenee rotko tai meri.
Käytyämme vierailemassa Malemen kylän saksalaishautausmaalla, poikkesimme Rodopoun niemimaalla lounaalla Afrátan kylässä. Söimme vain horiátikit, mutta lounashetki on jäänyt lämpimänä muistoihini. Matkaraamattuni mukaisesti löysimme pikkukylän risteyksestä kaksi kiivaasti keskenään asiakkaista taistelevaa tavernaa. Valitsimme niistä Good Heartin (Kalí Kardiá) ja odotellessamme herkullisen meheviä ja virkistäviä salaattejamme pohdimme kumpi ravintolaan köpöttelevistä papparaisista oli ravintolan omistaja. Katsellessani lomakuvia tuosta ravintolasta maistan edelleen suussani suolaiset oliivit ja mehevät tomaatit, tunnen auringon lämmön ihollani ja kuulen bougainville-köynnöksen hiljaisen rapinan lempeässä, helpottavassa tuulessa.
Muistan myös, miten saimme Plataniaksessa pöydän suositusta Mylos-ravintolasta. Matkamme viimeisenä iltana nautimme herkullisen illallisen romanttisessa miljöössä valtavan puun oksien luomassa katoksessa. Muistan vilkuilleeni viereiseen pöytään, jossa paikallinen perhe illasti rupatellen ja nauraen äänekkäästi. Perheen nuori äiti näytti silmissäni kreikkalaiselta jumalattarelta ja syömäni ruoka oli täydellistä.
Enää en muista mistä olimme tulossa ja mihin menossa, kun pysähdyimme lounaalle jossain vuoristokylässä. Palvelu oli hidasta – mutta mitä suloisimmasta syystä! Ravintolan tarjoilijana toimi sadan ikävuoden rajapyykin ylittäneen näköinen kurttuinen mummo, joka köpötteli jalkaansa lenkaten tuomaan pöytäämme ruokalistan, joka oli kirjoitettu huterilla vanhan ihmisen harakanvarpailla.
Yksi autoretkistämme oli harvinaisen epäonninen. Olimme jättäneet aamiaisen väliin kuvitellen syövämme jotain pientä ensimmäisessä vastaantulevassa pikkukylässä. Reittivalinta ei kuitenkaan suosinut ideaamme ja hyvin harvakseltaan vastaantulevista kylistä ei löytynyt auki olevaa kahvilaa tai ravintolaa. Lopulta, lähempänä puolta päivää löysimme pienen taivaan Deresin kylästä, tavernan jossa tilasimme kahvia ja kakkua (muuta ei siihen aikaan ollut tarjolla), jota kultakutrinen tyttäremme omistajan suureksi iloksi söi useamman palasen. Omistaja tarjosi meille maistiaisiksi paikallista hunajarakia, hedelmiä ja tytölle pari ylimääräistä leivosta.
Tyytyväisinä jatkoimme matkaamme, kunnes yhdistelmä vuoristotie – makea aamiainen – lapsen matkapahoinvointi kolahti omaan nilkkaamme ja ryöppysi pitkin vuokra-auton takapenkkiä. Eli lapsen maha ei kauaa pysynyt täytenä. Ajettuamme koko matkan pohjoisrannikolta etelärannikolle poikkesimme Sougian rannalla, mistä varoittelustani huolimatta mieheni osti tyttärellemme ison jäätelötuutin.
Lounasta söimme vasta takaisinpaluumatkalla ravintolassa jota jouduimme metsästämään jokusen tovin. Ravintola sijaitsi vuorilla ”keskellä ei mitään” ja olimme ainoat asiakkaat saapuessamme. Mieheni katosi tarjoilijan mukaan keittiöön valitsemaan ruokia hyvin autenttisesta valikoimasta, josta mikään ei kelvannut lapsellemme. Tällä välin ravintolan pihaan pysäköi bussi, ja bussin sisältö purkautui ravintolaan ruokailemaan. Ateriamme päätteeksi mieheni poikkesi vessassa ja tällä välin tyttäremme järjesti bussilastilliselle ihmisiä pienen shown... Sougiassa syöty jäätelötuutti sekä sen mukana pari pullollista vettä purkautui tytön suusta yllättävänä ja mahtavana kaarena ensin tyhjään vesilasiin ja sen täytyttyä pitkin ravintolan pöytää. Mieheni saapuessa wc:stä olimme tytön kanssa enemmän kuin valmiita vaikka juoksemaan loppumatkan vuorilta takaisin hotellille, kunhan pääsisimme nolosta tilanteesta nopeasti pois.
Plataniaksessa vietimme myös usemman päivän ihan vain rannan kupeessa hotellin uima-altaassa lilluen. Retkiaamuina mieheni kävi hakemassa meille aamiaiseksi läheisestä leipomosta ihania juusto- ja pinaattitäytteisiä piiraita, joita nautimme joko hotellihuoneen terassilla tai matkan päällä puiden katveessa rannalla. Nuo kiireettömät perheen kanssa vietetyt hetket auringossa ovat painuneet syvälle muistoihini.
Agios Nikolaoksessa ravintoloista mieleen jäi mm. Krisofyllis, joka oli hauskasti sisustettu kylämaisemaan sopivin esinein: seinältä löytyi mm. polkupyörä ja päittemme yläpuolella liehui valkoista pyykkiä narulla. Ruuatkin jäivät mieleen; mezédeslista oli erinomainen, mistä merkkinä ravintolassa oli paljon paikallisia illastamassa ja pöydät jatkuvasti täynnä.
Toinen ihastuttava ja romanttinen ravintola oli Avli, jonka soralattiaterassilla nautimme yhdet matkan herkullisimmista illallisista. Auoas-ravintolan miljöö oli mukava, vaikkakaan ei yhtä romanttinen kuin Avlin. Ruuat sen sijaan olivat sitäkin parempia - päädyimme tilaamaan mezédejä lisää, vaikka mahamme olivat aivan täynnä jo ensimmäisen kierroksen jälkeen. Ravintola oli myös paikallisten suosiossa ja seurasimme parina iltana kreikkalaisen miesporukan illanviettoa pitkän kaavan mukaan ravintolassa.
Autenttisinta, yksinkertaista ruokaa löysimme Itanos-ravintolasta. Olimme pukeutuneet siististi illallista varten ja tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi ravintolassa, joka muistutti enemmän varastohallia tai alkeellista pizzeriaa. Ravintolan seinällä roikkui useita ”tupakointi kielletty” –kylttejä, mistä huolimatta ravintolan muppets-sarjan kokkia muistuttava tarjoilija kärytteli pitkin ruokasalia ja etenkin tuijottaessaan urheilutuloksia vieressämme sijaitsevan television teksti-tv:stä. Ruoka oli silti hyvää ja maistui jopa nirsolle tyttärellemme.
Ehdottomasti eniten Agios Nikolaoksesta jäin kaipaamaan Pelagos-ravintolaa. Hinnoiltaan se ei ollut halvimmasta päästä, mutta kauniin, romanttisen ja siistin ravintolan merenherkut olivat jotain sanoinkuvaamattoman herkullista!
Ylätasangoilla ajellessamme opimme, että tyypillisetkin kreetalaiset ruuat vaihtelevat ulkomuodoltaan paljonkin riippuen vuodenajasta ja paikasta. Kreikkalaisessa salaatissa oli villivihanneksia ja porkkanaa ja dolmadekset oli tehty kurpitsankukkiin. Miksipä niitä tehtäisiinkään joka paikassa samaan tapaan – paikallinen ruoka on todellakin paikallisista aineksista tehty ja ylätasangolla viiniköynnöksien ja oliivien sijasta viihtyvät mm. pähkinät, kaalit ja viljat.
Matkoilta on jäänyt makuelämysten ja tuhansien valokuvien lisäksi kultaa arvokkaampia muistoja. Ikimuistoinen oli esimerkiksi retki Agioksesta Thriptin kylään. Oppaissa varoitettiin vaikeakulkuisesta ja jyrkästä hiekkatiestä korkealle kylään, ja vaikka välillä olinkin varma ettei retkeltä ole enää paluuta, se oli jännityksen arvoinen.
Eläissäni en ole kuitenkaan retkellä pelännyt niin paljon, kuin harhaillessamme jossain Faneroménisin luostarin tietämillä Sitian retkellä. Olimme viimein päässeet perille ihastuttavaan pikkuluostariin hieman kammottavan hiljaisessa kylässä ja tästä innostuneena päätimme lähteä etsimään läheistä Líopetron linnoitusta. Aluksi kaikki sujui hyvin ja maisemat olivat henkeäsalpaavat; kirkkaan turkoosi meri, vaaleat kalliot, sininen taivas. Sitten hävisimme navigaattorin kartalta: milloin ajoimme sen mukaan meressä, milloin keskellä autiomaata. Seuraavaksi rantatie muuttui niin huonokuntoiseksi, että pelkäsin meidän pian ajavan ihan oikeasti meressä: tie oli paikoitellen murtunut ja lohkeillut mereen.
Sitten alkoi loputtomalta tuntuva ajomatka keskellä ei mitään. Hiekkatie vaihtui kapeaksi hiekkatieksi, kapea hiekkatie hiekkapoluksi, hiekkapolku kasvillisuuden peittämäksi kinttupoluksi. Kääntöpaikkaa ei löytynyt, ei yhtä ainuttakaan tienviittaa - tuntui lähinnä kohtalon sanelemalta ajaa aina vain eteenpäin tietä, jonka päättymispisteestä ei ollut tietoakaan. Merimaisema oli vaihtunut jo aikapäivää sitten kitukasvuiseksi pensaikoksi ja välillä automme ryömi jyrkänteiden reunalla kinttupolkuja eteenpäin ja päämme yllä liiteli korppikotkia. Jos tie välillä vaihtuikin leveämmäksi, se muuttui pian uudestaan hiekkapoluksi. Yritimme etsiä navigaattorilla isompaa tietä, mutta navigaattorin näyttö paljasti vain kinttupolkuja loputtomiin. Kun lopulta tupsahdimme asvaltilla päällystetylle tielle, huusimme kaikki kolme riemusta yhtä aikaa.
Päätän varsinaisen kertomuksen tähän ja päästän ajatukseni harhailemaan ruokamuistoista loputtomille Kreetanmuistojen kinttupoluille. Liitän loppuun muutamia Kreetanmatkailuani kuvaavia päiväkirjamerkintöjä Agios Nikolaoksen reissulta. Lopuksi suosittelen vielä kerran erittäin lämpimästi kaikille Kreetan matkaa suunnitteleville Merja Tuominen-Gialitakin kirjaa Kreeta – vieraanvaraisten jumalten saari. Kirjan suosittelemilla retkireiteillä löytää välillä itsensä tismalleen kirjan kuvailemasta pikkukylästä, välillä jostain ihan muualta, omalta seikkailultaan. Samaisesta matkaraamatusta ovat peräisin muutamat faktat tarinani seassa. Kaikkien ruokien ja paikannimien kirjoitusasu ei välttämättä ole oikeaoppinen - kirjoitin ne sen mukaan minkä version satuin kirjoista, kartoista tai netistä milloinkin löytämään.
***PÄIVÄKIRJAMERKINTÖJÄ, AGIOS NIKOLAOS 2010***
***Ensimmäinen lounas lähiravintolassa***
"Meidän tilaamamme kreikkalaiset salaatit olivat jätti-isot, olisi pitänyt tajuta että annokset on jaettavaksi – saatiin jättiläismäiset ”taikinakulhot” kreikkalaista salaattia molemmille ja vielä iso lautasellinen maalaisperunoita (J oli sitä mieltä että 3,50e:lla ei saa montaa ranskalaista) Typylle, joka ei niihin edes koskenut. Lisäksi talon puolesta oli leipää, oliiviöljyä, oliiveja ja jälkkärit (makeaa höttöä, jotain säilykehedelmiä ja ohut kerros taikinaa, kanelia päällä). J epäili laskua odotellessa, että kaikesta ”extrasta” joutuu maksamaan itsensä kipeäksi kun annokset olivat niin isot hintaan nähden, mutta lasku paljasti että ”extrojen” hinta oli 2e. Kysyin oliko siinä eritelty hintoja, ja J vastasi, että ”tässä lukee vaan joku ’nepo’”. Niin kulta, nero. Vesi."
***Illallisia turistisyöttölöissä***
"Maalaismakkarat ovat yksi mun suurimmista suosikeista ja pettymys oli suuri kun ruokia alettiin kantaa pöytään. Mehevien, yrttisten, valkosipulisten kunnon jauhetulla lihalla täytettyjen kreetalaisten makkarapötkylöiden sijasta lautasella makasi rasvaisia HK:n perusmakkaran näköisiä teollisia kyrsiä. Maku oli ehkä jotain sinne päin, silti lähinnä tuli mieleen joku HK:n yritelmä kreikkalaishenkisistä mauista. Loppu ruoka oli ihan ok, mutta ei mitenkään makuhermoja kutkuttelevaa ja mun odotukset oli lytätty jo niiden makkaroiden takia. J koitti uskotella että ruoka oli ihan hyvää, vaikka myönsikin että etanat olivat mauttomia. Ruuan kanssa nautittu punaviini oli ihan juotavaa. Hintaa oli tosin aika paljon paikalliselle räpellykselle. J ei viinistä tykännyt, mutta mä olin asennoitunut jo valmiiksi siihen ettei paikallinen viini ole yleensä samanlainen makuelämys kuin kotona nautitut täyteläisemmät viinit. Kreetalla viini on ruokajuoma, ei seurustelujuoma, ja maku on yleensä mieto eikä hienostunut. Ruuan kanssa viini upposi ihan hyvin, mutta ruuan jälkeen viinin lipittäminen loppuun tuntui työläältä, etenkin kun mun lasini pohjalle tuli pullosta jokin sakkaräimäle. Palvelu ei ollut mitenkään ylitsevuotavan ystävällistä tai ripeää. Tarjoilijat esittivät etteivät huomanneet pöytäliinalle kaatunutta vesilasia, ja J sai ruokaliinaa pyytäessään paperisia pikkuliinoja. Tytön jauhelihakastike oli pelkkää jauhelihaa, ei edes paistetun näköistä vaan muruista jauhelihaa, joka näytti siltä kuin se olisi ensin kypsennetty ja sitten jauhettu. Naapuripöytiin kurkistellessani en nähnyt muidenkaan asiakkaiden hihkuvan makunautinnosta enkä kuullut iloista puheensorinaa jollaista Kreetalla usein kuulee hyvän illallisen äärellä. Usein Kreetalla tarjotaan laskun tilaamisen yhteydessä jotain makeaa jälkiruokaa tai rakia talon puolesta, nyt Du Lacista ei herunut edes niitä perinteisiä ”kovia karkkeja” mitä joka ravintolassa tungetaan laskun kanssa. Lähtiessämme pöydästä naapuripöytään saapui juuri kalalautanen, joka haisi niin kalaisalle, että epäilen kalan olleen vähintäänkin eilistä. Saimme kuitenkin masut täyteen ja kiersimme ruuan päätteeksi pohjattoman järven ja tiirailimme samalla vähän muiden ravintoloiden tunnelmia ja ruokalistoja.
...
Pakko oli silti pikkuhiljaa siirtyä lounaalle. Kävelimme mielestäni tuskaisen pitkän matkan Pohjattomalle Järvelle ja ohitimme kymmeniä innokkaita sisäänheittäjiä vaikka olin valmis astumaan ensimmäiseen vastaan tulevaan ravintolaan vain päästäkseni koko lounaasta kunnialla yli. Kaikista innokkaimman kohdalla J päätti että tässä on meille sopiva ravintola – J:hän ehdottomasti kieltää olevansa sulovileeni näissä pakkomyyntitilanteissa, vaikka kokemus osoittaa että J ostaa kaiken mikä tarpeeksi antaumuksella kaupataan. Tästä vikatikistä saimme sitten maksaa kun kuuntelimme koko lounaan ajan samaisen innokkaan sisäänheittäjän tauotonta tautofonista myyntipuhetta ”hello lady, where are you from, this is Blue Lagoon – the place you are looking for, please come in, normal prices, maybe later”.
Lounas oli keskinkertainen jos sitäkään, kreikkalainen lautanen johon oli koottuna moussakaa, kleftikoa, papuja ym. Alkuun saimme juomat ja leipää ”on the house” eli suomennettuna niistä joutui maksamaan. J sai rakia ja mä sain jonkun naisellisen ällöttävän mehu-rommitirauksen. Miksei muka nainen joisi rakia??? Typy söi lihapullia joille näytti kysyttäessä ”thumbs down”. "
***Illallinen Auoas-ravintolassa***
"Illalliselle lähdettiin vähän aikaisemmin, arvottiin hetki kumpaan ravintolaan mennään, Auoakseen vai Itanokseen. Päädyttiin Auoakseen. Ravintola oli viehättävä ja ruoka erinomaisen herkullista. Tilattiin melitzanosalataa (munakoisotahna), tsatzikia, paistettuja pikkukaloja, viininlehtikääryleitä ja paistettuja lihapullia. Typy söi taas spaghetti bolognaisea. Kaikki oli hyvin valmistettu ja maistuvaa. Erityisesti pehmeä, maukas melitzanosalata vei kielen mennessään, yhtä hyvää en ole aikaisemmin maistanut. Vaikka masu täyttyi jo näistä herkuista, oli pakko tilata vielä hieman lisää. Maalaismakkara muistutti taas teollista makkaraa eikä lisännyt makuelämystä mitenkään. Saganaki-juusto oli ihan ok (sitä ei kai totaalisesti voikaan munata). Ravintolan viehättävyyttä lisäsi paikallisten suosio – kreetalaiset vanhat herrat olivat valloittaneet muutaman pöydän, ja viimeistään paikallisten rupattelu ja rauhallinen ajantappaminen pikkuruokien äärellä vakuuttivat minut siitä että ravintola on autenttisen hyvä."
***Illallinen Itanoksessa***
"Sisältä ravintola oli karu ja kolkko, muistutti jotain turkkilaista pizzeriaa - tuoksua ja ketjussa sisällä tupakoivaa tarjoilijaa myöten. Tarjoilija tupakoi odotellessaan asiakkaita, esitellessään asiakkaille ruoka-annoksia ja jutellessaan toisen työntekijän kanssa ruokatiskillä. Seiniä koristavat tupakointikieltokyltit taisivat koskea vain asiakkaita. Ravintolan tv:stä oli turha odottaa musiikkia tai draamaa – tupakkamies seurasi siitä tiiviisti teksti-tv:n urheilutuloksia. Ruuat valittiin lämpökaapista tiskiltä. Tarjolla oli mm. pastavuokaa, possupataa, gratinoitua/täytettyä munakoisoa, moussakaa, kanaa, jättiläismäisiä lihapullia ja jotain lämpimiä kasviksia. Me otettiin possupataa, munakoisoa, moussakaa ja lihapullia. Lisäksi tupakkamies ehdotti meille kreikkalaista salaattia. Typy kapinoi kun ei saanut spaghetti bolognaisea. Helkkarin epämääräisen oloisesta ulkoasustaan huolimatta ravintola tarjosi ehkä parhaan makuiset ruuat tähän asti. Saamamme kolme jättilihapullaa oli meheviä ja sisältä hieman punertavia. Possunliha oli suussa sulavan mureaa ja maukasta. Moussaka oli herkullista vaikka siinä oli mun makuun hieman liikaa kanelia ja kardemummaa. Munakoisot olivat makoisia. Ympäristö oli kaikkea muuta kuin romanttinen sunnuntai-illallista silmälläpitäen, mutta palvelu erittäin ystävällistä ja tupakanhajuista. Oluineen illallisen hintaa tuli 35e."
***Illallisia Pelagoksessa***
"Lähdettiin aikaisin illalliselle kalaravintola Pelagokseen. Ravintola oli ihana ja ruoka fantastisen hyvää. Tilattiin alkupaloiksi herkullista katkarapusalaattia, kreetalaista juustoa (jota ei ollut ja tilattiin sen tilalle saganaki eli paistettu juusto), suussa sulavan maukkaita munakoisopullia, parasta ikinä syömääni taramosalataa (mätitahna/kastike) ja pikkukaloja. Pääruuaksi tilattiin yhteiseksi kalaa ja Typylle spaghetti bolognaise. Illallinen oli tähän mennessä herkullisin ja viihtyisä, kaunis terassimiljöö lisäsi illallisnautintoa entisestään.
...
Tilattiin taramosalataa, katkarapusalaattia, munakoisopullia, simpukoita viinissä, marinoitua mustekalaa ja kalaa. Kolme ensimmäistä oli jo edellisellä kerralla todettu loistaviksi ja kolme viimeistä osoittautuivat herkullisiksi tällä kertaa. J valitsi tiskistä kalaksi red snapperia jonka tarjoilija tuli perkaamaan pöytään. Laskun yhteydessä saimme yllätykseksemme hienomman jälkiruuan kuin edellisellä kerralla – vaikka se iljettävän imelää olikin herkullisesta ulkonäöstään huolimatta. Lisäylläri tuli itse laskun yhteydessä – J ei ollut kysynyt hintaa kalalle ja sitähän oli, päälle 50e."
***Illallisia Krisofylliksessä***
"Ravintolassa tilattiin taas marinoitua mustekalaa, paistettuja lihapullia, viinilehtikääryleitä (joiden seassa oli taas niitä ihastuttavia kukkakääryleitä), tsatzikia, jotain juustotahnaa, maalaismakkaraa (ei taaskaan aitoa! nyt mä luovutan!) ja apakia. Juomaksi tilattiin alkuun ouzot ja ruuan kanssa valkoviiniä, joka saapui suloisessa pienessä päärynän mallisessa 1/2l pullossa, jossa oli korkkikin. Kesken ruuan huomasin, että ravintolan katossa roikkui koristeena valkoista alusvaatepyykkiä. Ei mitenkään roisin näköisesti vaan huomaamattomana koristeena. Jälkiruuaksi saatiin hedelmiä.
...
Painelimmekin sitten taas Krisofyllikseen, siihen ”kalsaripyykkiravintolaan”, jossa kävimme jo aiemmin. Ravintola oli aivan täynnä ja saimme hetken odottaa pöytää – paikkoja löytyi vain sisätiloista, minne lopulta päätimmekin mennä. Pian sisällä olevat pöydätkin olivat täynnä. Ravintolassa oli turistien lisäksi paljon paikallisia. Söimme marinoituja anjoviksia, juustodippiä, saganakia, lihapullia, erilaisia qrouguetteja, lampaan kyljyksiä ja tsitsiristo –possua. Kaikki oli taas erinomaisen hyvää."
***Spinalongan saari***
"Elundasta piti löytää tie kohti Mavrokianóa ja tässä kohtaa muistui mieleen kreetalaisten taito piirtää karttoja. Pari pikkukujaa tarkastettuamme kaivoimme navigaattorin esiin ja löysimme sukkana oikean tien. Hauskintahan paikallisissa kartoissa on se, että jos sinulla on käytössäsi kaksi eri karttaa, ne eivät mitenkään ole vertailtavissa keskenään. Sama tie kulkee toisen kartan mukaan kaupunkiin, toisen kartan mukaan reilusti sen ohi. Plákan kylässä pysähtelimme näpsimään kuvia Spinalongan saaresta. Spinalongan saari toimi 1900-luvun alussa spitaalisiirtolana ja kaikki yhteydet maihin tapahtuivat Plákan sataman kautta. Spinalongassa spitaalisten olot oli järjestetty varsin mallikelvokkaasti, spitaaliset saivat kelvollista eläkettä, saarella oli koulu, elokuvateatteri , kahviloita ja tavernoita. Vanhoista Plakán rannan spitaalisiirtolan huoltopisteistä on myöhemmin tehty oivallisia ravintoloita.
Plákan jälkeen tie mutkitteli läpi Vrouchasin, Loumasin ja Skiniasin kylien. Rakastan ajelua Kreetalla. Rakastan sydämeni pohjasta pieniä kreetalaisia kyliä jotka muistuttavat toinen toisiaan ja ovat kuin taivaasta tipahtanut palanen menneisyyttä. Jokaisessa kylässä valkoisia ihmeköynnöksen verhoilemia taloja, kirkko, hautausmaa ja taverna. Tavernan tai kafedonion pihalla kylän miehet kokoontuneena. Mustiin pukeutunut mummo kävelemässä kylänraittia pussillinen appelsiineja kourassaan. Kylän ulkopuolella vuorenrinteille ripoteltuja vuohia ja kenties niitä laiskasti seuraileva paimen. Valtosin kylästä käännyimme kohti sisämaata ja jonkin aikaa huristeltuamme ajoimme aivan täydellisen suloisen Kastellin kylän läpi. Harmi, etten kartoiltani, kirjoiltani ja navigaattorilta saanut kameraa kaivettua oikealla hetkellä esille."
***Matkalla Latóon***
"Saavuimme suurempaan Neapolin kaupunkiin noin yhdeltätoista. Jalkauduimme ja koitimme etsiä hetken lounaspaikkaa, mutta paikalliset eivät näemmä suunnittelekaan lounastavansa niin aikaisin, sillä kaikki kuppilat olivat täynnä kahvia juovia miehiä. Ruokaravintolan puutetta kummastellessa unohtui ostaa aiotut tuliaiset – Neapolin kuuluisa zumada -mantelijuoma ja paimentolaiskeppi, jollaisia paikallisista kaupoista kuulemma ihan yleisesti löytyy juustomuottien ja lampaankellojen ohella. Neapolin jälkeen käsillä olleet kartat erosivat taas huisisti toisistaan ja saimme arvuutella mikä tie on mikäkin. Siirryimme yhä pienemmille teille lähestyessämme määränpäitämme Latóa ja Kritsaa. Latón muinainen kylä (600-700eKr) sijaitsee kahden vuorenhuipun välissä ja näköalat kylästä ovat huikeat sekä vuorille että Mirabellonlahdelle. Kylästä sai harvinaisen selkeän kuvan jäänteiden perusteella ja oli outoa miettiä miltä täällä ”jumalan selän takana” on näyttänyt yli parituhatta vuotta sitten. Vanhat kylän kiviportaat, talojen jäänteet, kiviset astiat ja rakennusten muodot olivat kaikki hahmotettavissa. Kylän agora eli keskusaukio mahtoi olla komea aikanaan, näköalat agoralta Mirabellonlahdelle olivat paitsi komeat, myös tärkeät Latón kaupunkivaltion puolustuksen kannalta. Viimeistään Latón portaita helteessä noustessaan Typyllä alkoi palaa käämi retkeilyyn ja alkoi narina hotelliinpaluusta. Retki ei ollut kuitenkaan vielä ohi ja lounaskin oli syömättä.
...
Matkalla takaisin tasangolta Agios Nikolaokseen meidän oli tarkoitus käydä Panajiá Keran ikoneistaan kuulussa kirkossa. Fiksumpi retkeilijä olisi toki tarkastanut jostain mahdolliset aukioloajat, typerämpi totesi vain jälkeenpäin valokuvien kellonajan perusteella saapuneensa minuutin liian myöhään. "
***Lapsen kanssa matkustamisesta***
"Aamulla laiva oli hävinnyt satamasta ja toivoimme sen vieneen meluisat teinit matkassaan. Aamupalalla ainakin oli rauhallista. Typyn jatkuvaan kitinään ja periaatteesta kapinointiin kyllästyneenä tein sopimuksen paholaisen kanssa ja lupasin Typylle joka ilta illallisen jälkeen karkkia jos tyttö lupaa olla kitisemättä koko päivän. Ainakin hetkellisesti sopimus tuntui toimivan, kun tavallisen itkupotkuraivarin sijasta Typy hymyili ja hihkaisi ”okei” kun ehdotin aamupalalle lähtöä.
Aamiaisen jälkeen otettiin suunta kohti Lasíthin ylätasankoa. Koska paikallisten kartat eivät meitä pelota, kaipasimme vähän lisähaastetta ja teimme retken päinvastaisesta suunnasta kuin se kirjassa esitetään. Emme löytäneet pikkutietä Skisman kylän kautta ylös, joten valitsimme vanhan Iraklionin tien. Tältä tieltä pääsimme aiemmin nousemaan kohti Lasíthia. Typy oli tällä kertaa autoretkeä kohtaan myötämielisempi ja tien kiemurrellessa pikkukylien läpi Typykin alkoi vitsailla kylien koosta: ”Nyt tullaan kylään, nyt kylä loppuu”. Jonkun kylän ulkopuolella oli lyhyin välimatkoin kojuja joissa naiset huitoivat meille käsissään kylän tuotteita. Ensimmäisessä kojussa heiluteltiin hedelmiä, seuraavassa jotain nestemäistä. Arvuuttelimme mitä seuraavassa kojussa myydään ja veikkasin seuraavan tädin heiluttelevan lampaan sisäfilettä kädessään. Heitin Typylle, että mitä jos seuraavassa kojussa istuukin vuohi, jolla on mummo sylissään myytävänä, josta Typy innostui ja veikkasi vuohen heiluttelevan mummon sisäfilettä. Monissa kylissä meille vilkuteltiin ja tällä reitillä oli huomattavasti tiuhempaan ruokatavernoja kuin edellisellä reitillä. Lähes jokaisessa kylässä olisi voinut piipahtaa syömässäkin. Typy kyseli mihin ollaan menossa ja vastasin että ylätasangolle ja pariin luostariin, mistä tyttö innostui ja alkoi laulaa ”jos sun lysti on niin mene luostariin”… "
***Ylätasangoilla***
Lasíthin ylätasanko oli mielestäni paljon kauniimpi kuin eilen nähty Katharon ylätasanko. Karu, laaja tasanko levittäytyi pilvien ympäröimien vuortenhuippujen keskellä. Tasangon laitamilla on ollut kyliä viimeistään 5000 vuotta eKr. 1200-luvun alussa Lasíthi oli vastarintaan nousseiden kreetalaisten tukikohta. Kahakoihin kyllästyneet venetsialaiset hajottivat kylät ja polttivat hedelmäpuut ja tasanko oli autio sadan vuoden ajan, sillä viljely ja laiduntaminen alueella oli kielletty pään menettämisen uhalla. 1400-luvulla Venetsia alkoi kärsiä viljapulasta ja alueen pellot huutokaupattiin.
Tasanko on hedelmällinen. Sulamisvedet ovat huuhtoneet vuorilta ravinteita allasmaiseen laaksoon, jonka pohjalla virtaa joki. Viini ja oliivit kasvavat huonosti. Omenat, päärynät, luumut ja pähkinät viihtyvät viileällä tasangolla samoin kuin peruna ja kaali. Oletinkin tämän eron viljelykasveissa näkyvän jotenkin paikallisessa ruuassa. Pysähdyimme lounaalle muistaakseni Psíhron kylän jälkeen kauniille Lassithi –tavernalle. Saamamme kreikkalainen salaatti sisälsi jotain vihreää salaattia/kaalia ja lisäksi porkkanaa. Viininlehtikääryleissä ei ollutkaan viininlehtiä, vaan käsittääkseni kurpitsankukkia! Ruoka oli maukasta. Jälkiruuaksi ja mukaan otettavaksi saimme kasan paikallisia päärynöitä. "
***Turismista***
Ohittaessamme Potamiesin kylän luulin meidän ohittaneen myös viimeisen etappimme, Guverniótissan autioluostarin. Tie luostarille löytyi kuitenkin pian kylään johtavan tien jälkeen. Luostarin ulkopuolella kukkia kastelemassa oli nainen, joka nojasi kävelysauvaansa. Naiselta saimme avaimen pieneen kirkkoon jota saimme ihastella rauhassa. Tämä on mielestäni Kreetan parasta antia – nautiskella yksin ja kaikessa rauhassa kauniista ja historiallisista nähtävyyksistä.
Ajomatka takaisin Agios Nikolaokseen sujui sutjakkaasti. Ajoimme mm. Malian kylän läpi, jota sanotaan, jos mahdollista, vielä pahamaineisemmaksi turistirysäksi kuin erittäin pahamaineista Hernosissosta. Ei pahalla, mutta siltä se kyllä näyttikin. Turisteja turistien perään, ei mitään alkuperäistä. Turistikrääsäkauppoja, ravintoloiden ruokalistat suunnattu briteille, ei tavernan tavernaa missään, pelkkiä brittijuottoloita ja –syöttölöitä. Vaikka kuinka koitan, en voi ymmärtää kuka haluaa tulla kreetalle sivuuttaakseen kaikki sen helmet turistirysässä."
***Jenkki-invaasio***
"Altaalle oli pesiytynyt järkyttävä lauma järkyttäviä ”it’s like I mean so fuckin’ cool, like” –jenkkiteinejä enkä viihtynyt siellä kauaa. Tunsin jotain myötähäpeän ja alemmuuskompleksin välistä kakofonista kammoa katsellessani altaan reunalla keimailevia, öljyttyjä ja äänekkäitä tyttöjä ja heidän edessään pörhisteleviä hormonien sekoittamia jenkkipoikia. Palattiin huoneen rauhaan pelaamaan Yatzya, tutkailemaan retkikarttoja ja rakentamaan tyynyistä majaa.
...
Palatessamme hotellille aurinko ei ollut vielä täysin laskenut. Illan hämärässä hotellin uima-allas alueelta kantautui latinorytmejä ja tarkempi kurkistelu parvekkeelta paljasti altaalla olevan jonkinlainen latinoilta. Sikäli mikäli näin yhtään oikein, aiemmin päivällä altaalla kiemurrelleet jenkkiteinitytöt esittivät supertönkköä tanssia musiikin tahdissa. Koreografia lähenteli Tukiaisten tasoa.
...
Laiva ei vienyt jenkkejä mukanaan. Niitä pursuaa joka paikassa. Ensin ne viilettävät äänekkäästi ohi kun ollaan lounaalla, seuraavassa hetkessä niitä löhöää kasoittain pitkin uima-altaan reunaa."
***Agios Nikolaoksen tutkailua***
Kuivatut luumut on kivoja. Paitsi silloin kun niitä on pidetty samassa marinadissa esillä aamiaisbuffetissa vähintään viikon ajan. Epäilin jo aamupalan jälkeen, että mun kolmen päivän oudot vatsakivut liittyvät jotenkin niinä aamuina nautittuihin luumuihin. Epäilin tosin ensin, että kyse olisi vain luumun laksatiivisista vaikutuksista. Mutta kun maha meni tänä aamuna totaalisen sekaisin, aloin epäillä että näissä luumuissa on muhinut jotain muutakin kuin perus makuliemi. Oli tarkoitus lähteä minigolfia pelaamaan, joten otin Imodiumin, eikä sekään auttanut. Tässä vaiheessa laskin lyhyellä matikalla 1+1, luumut olivat ainut asia mitä muut perheestä eivät olleet aamupaloilla syöneet.
Kävimme autovuokraamossa kysymässä bensatilannetta, sillä eilisen ajomatkan jälkeen bensa oli loppu kaikilla huoltoasemilla. Sanoivat tietävänsä paremmin iltapäivällä, koska lakon tilanne selviää puolelta päivin.
J laskeskeli bensan riittävän minigolfaradalle ja takaisin. Ehkä onni onnettomuudessa ettei bensa riittänyt Sitian retkelle kuten suunnittelimme alun perin, olisi voinut tulla aika tukalat oltavat automatkalla pöpöluumuvatsalla. Ajelimme siis golfaamaan. Paikan päällä selvisi minkä takia golf-radan puhelinnumerosta ei vastattu (loistavaa palvelua muuten Aurinkomatkoilta, J lähetti sinne viestin koskien minigolfin aukioloaikoja ja sieltä vastattiin ettei minigolfin numeroon saa yhteyttä – no shit?!); minigolfrata näytti siltä että siellä viimeksi pelanneilla suomalaisilla on ollut dingohuivit. Samoihin aikoihin vaikutti koko rata huollettaneen, samoin kuin viereinen leikkipuisto ja uima-allas. Tosi hyvää mainosta Aurinkomatkoille, joka rataa mainostaa opuksissaan."
***Vesipuistoista***
Vesipuistot ovat joidenkin loman huippukohta. Mulle ne ovat yhtä suurta painajaista. Perhesovun nimissä lienee silti pakko kerran lomassa osallistua johonkin mitä muut haluavat vaikka itse lähtisi mieluummin vaikka harhailemaan uudestaan vuorille. En ole koskaan osannut uida kunnolla ja kammoan vettä. Rakastan merta ja järviä ja janoisena juoda vettä, muuten vesi on ihan perseestä. Joskus nuorena uskaltauduin vesipuistossa johonkin liukumäkeen jossa löin pääni ja vedin vettä henkeen saaden välittömän migreenikohtauksen, ensimmäisen paniikkikohtaukseni ja lopullisen kammoni veteen. Suihkussa käyminenkin hirvitti viikkoja. Vesipuistoissa on veden lisäksi ärsyttäviä, tuuppivia, etuilevia, jonottavia ihmisiä. Ja märkä, jalkasilsaa huokuva maa kuvottaa mua niin että vatsaa vääntää. Koko ajan tekisi mieli olla pesemässä käsiä, mutta vaikka vettä on saatavilla joka puolella, mistään ei löydy vettä jossa sata turistia ei olisi uittanut muniaan. Vessassa pöntön reuna on märkä ja kaiken kukkuraksi joutuu vessassa käynnin jälkeen vetämään jalkaansa kosteat uikkarit.
Suunnittelin vesipuistopäivän kuluvan siten, että J ja Typy juoksentelevat iloisena vesiliu’usta toiseen mun siemaillen olutta ja lukien kirjaa kärvätessäni possunkalpeaa nahkaani jossain aurinkotuolilla. Vaikka nekin ällöttävät mua kaikessa niljakkuudessaan, miten ne ovatkin jotenkin sellaista materiaalia että niihin tuntuu jäävän kaikkien persehiki ja aurinkorasva muhimaan? No, vesipuistoon päästessämme bongasin heti sisäänpääsyn luona olutpisteen jossa soi David Guetta – minut löytää sitten täältä, kiitos! Kiertelimme kuitenkin ensin ympäriinsä ja siinä vaiheessa kun aloin syvästi kaivata jalkasilsaveden desinfiomista jalkapohjistani ja siirtymistä baarin puolelle, Typy päätti ettei haluakaan mihinkään laitteeseen. J taas oli tyypilliseen tapaansa näreissään siitä että rahaa menee hukkaan jos ei sisäänpääsymaksua lunasteta käymällä jokaisessa hikialtaassa ja kauhuliu’ussa kymmentä kertaa. Siinä mä sitten teputtelin ympäri ämpäri painajaistani sisäisesti yrjöten koko ajan. Vesipuisto oli varmasti vesipuistona varsin siisti ja ihana, jos sellaisista pitää. Mun nenässäni siellä alkoi kuitenkin haista ihmis- ja silsakeitolle aurinkorasvalla höystettynä. Typy suostui pari kertaa laskemaan jostain tympeästä lastenmäestä ja J kävi muutaman kerran liu’uissa Typyn ja mun odotellessa altaan reunalla. Kävin mäkin heti alkuun ns. ”lazy riverissä”, eli ”joessa” jossa lillitään hiljalleen eteenpäin renkaissa (joiden käsikahvat tuntuvat iljettävän sontaisilta ja koko ajan kuvottaa alla virtaava ötökkäinen ja ihmisrasvainen kloorivesi).
Vielä lopuksi suostuin siihen samaiseen jokeen, mikä olikin sitten enemmän kuin mun sietokykyni kesti. Alkupäivän suht’ hiljaiseen menoon verrattuna sielläkin oli tungosta, kikattavia teinejä, töniviä kakaroita ja sit vielä yksi sääntöjen vastaisesti renkaalla könyävä nulikka joka räiski vettä ympäriinsä. MÄ EN VOI SIETÄÄ RÄISKYVÄÄ VETTÄ! Nousin kesken leikin virrasta hitoille ja päätin että rajansa kaikella. Mut saa ehkä vesipuistoon perhesovun nimissä, mutta perhesovun nimissä mua ei isketä ihmiskeittoon nulikoiden räiskittäväksi.
Paluumatkalla poikkesimme pian vesipuistolta Agios Nikolaokseen johtavan tien varrella Kokkino Hani –kylän päättymismerkin kohdalla lounaalla. Taverna oli melko täynnä asiakkaita ja tarkempi tutkailu salaa aurinkolasien takaa paljasti useimpien eksyneen sinne juurikin vesipuistosta lähtiessä. Ruoka oli oikein hyvää ja miljöö mukava. Ruokalistakin näytti siltä että olisin mielelläni kokeillut siellä illallistakin. Lyhyen meze-valikoiman lisäksi oli perinteisiä kreetalaisia liha- ja grilliruokia sekä harvinaisempiakin kreetalaisia herkkuja, kuten lampaan päätä ja kokoretsiä, lampaan sisälmyksistä tehtyä ”herkkua”. Listalta löytyi myös gyroseja. Tilasimme kreetalaisen salaatin (kreikkalaisen version lisänä dtakoseja, pieniä kuivia korppuleipäsiä ja kananmunaa) ja vasikka-stifadoa. Tämä herkkulounas hyvitti edes vähän kuvotustani vesipuistossa."
***Kartan kanssa retkeilystä***
"Päivän autoretken suuntana oli eteläranta ja Thriptin kylä. Käännyimme Agios Nikolaoksesta isoa tietä oikeaan suuntaan, mutta heti ensimmäisen kartalta löytyvän ”oikean” risteyksen löytäessämme olimmekin jo hukassa. Hyvä hyvä, kreetalaiset kartanlaatijat. Vinkki teille: sillä loppujen lopuksi ON merkitystä, mihin järjestykseen ne kaupungit ja tiet iskee kartalle. Silkalla loogisella ajattelulla löysimme kuitenkin oikealle tielle. Ajoimme läpi Kaló Horión eli hyvän kylän. Prínan kylän jälkeen tie nousi vedenjakajalle (mikä helkkari käytännössä on vedenjakaja, anyway?!) ja sivulla aukesivat näkymät kahteen suuntaan; etelään Ierápetraan ja Libyanmerelle sekä pohjoiseen Kreetanmerelle. Pysähdyimme tuuliselle näköalapaikalle ihailemaan maisemia."
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Ainoa kreikkahenkinen kokemukseni on toistaiseksi Rodoksen matka, mutta sielläkin tuli tehtyä seikkailuretkiä autolla pitkin saarta ja ruokakin oli mainiota monessa paikassa, vaikka turistirysähän se on.
VastaaPoistaAivan ihana kertomus sai mielen halaajamaan noille seuduille. Monen monen vuoden takaa on tuttu vain Agios Nikolauksen kylä. Rakastan kreikkalaista ruokaa ja olisi aivan ihana päästä nauttimaan sitä taas paikan päälle :)
VastaaPoistaAah, Kreetalle tuli kyllä ikävä, kun luki tämän tekstin. Onneksi ensi kesälle on jo varattuna matka Agii Apostoliin, kolmas kerta samassa kylässä. Suosittelen kohteeksi!
VastaaPoistaTämä kuuluu ehdottomasti hienoimpiin postauksiin, joita koko vuonna olen blogeissa nähnyt. Kiitos, kiitos, kiitos. Nautin jokaisesta luku- ja katselusekunnista.
VastaaPoistaKiitos kiitos kiitos :D!
VastaaPoistaVirpi: Mekin ollaan oltu Rodoksella ja Kyproksella, mutta ne eivät kolahtaneet samalla tavalla kuin Kreeta.
Henna: Syttyihän se kaukokaipuu itsellekin tuota kirjoitellessa :P
Pirita: Pitääpä lueskella tuosta kohteesta, nyt kun mieskin innostui muistelemaan noita Kreetanmatkoja...
Salla: KIITOS! Lämmittipä mieltä :)
Kiitos tämän tekstin jakamisesta! Todella hienosti, elävästi ja etenkin ruokakuvailujen suhteen herkullisesti kerrottu. Pidän blogistasi todella paljon!
VastaaPoistaKiitos Marianne! Ette usko miten hyvä mieli positiivisesta palautteesta tulee :). Kun purskauttaa muistonsa tällaisena pläjäyksenä, niin ei tule edes ajatelleeksi että joku jaksaisi ne lukea tai voisi niistä käytännössä hyötyä, joten oikein iloinen yllätys saada palautetta :).
VastaaPoistaVoi että mikä Kreetan matkakuume iski. Upeasti oot kirjoittanu matkojenne vaiheista ja makuretkistä :) Kiitos! Kerran ollaan Kreetalla oltu ja retkiä tehty, nyt mieli halajaa kyllä uudelle matkalle..
VastaaPoista