tiistai 16. elokuuta 2016

SAI UA -VARTAAT

Thaimaalaisista sai ua -makkaroista on blogissa jo parikin eri versiota. 
Tällä kertaa makkarat taipuivat grillivartaiksi.


7 kaffirlimen lehteä hienonnettuna
3rkl punaista currytahnaa
3 valkosipulinkynttä hienonnettuna
30g inkivääriä raastettuna
2 sitruunaruohon valkoinen osa hienonnettuna*
4tl kalakastiketta
3tl palmusokeria
2tl valkopippuria
2tl korianterijauhetta
½ nippua tuoretta korianteria
800g porsaan jauhelihaa

4-5 sitruunaruohon vartta vartaiksi*

limetin lohkoja

*käytä vihertävä osa varrastikuiksi ja kahden sitruunaruohon valkoinen osa jauhelihan sekaan

Sekoita kaikki ainekset (paitsi varras-sitruunaruohot ja niistä yli jäävät valkoiset osat) jauhelihan sekaan. Muotoile jauhelihataikina sitruunaruohovartaiden ympärille jämäköiksi pötkylöiksi.

Grillaa kypsiksi, purista päälle limetin mehua ja tarjoile kesäisen thaisalaatin kanssa.


kesäinen thaisalaatti
varhaiskaali
kurkkua
minttua
korianterinkukkia
kesäsipulia

kastike
2 valkosipulin kynttä hienonnettuna
2 linnunsilmächiliä kevyesti murskattuna
2rkl limettimehua
1rkl kalakastiketta

Irrota varhaiskaalista lehtiä "kupeiksi" lautaselle. Pilko kaalin sisäosat ja asettele kaalikuppeihin kurkkusiivujen ja kesäsipulisiivujen kanssa. Koristele mintunlehdillä ja korianterinkukilla ja ripottele päälle kastiketta.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

MAAKRAVUT MAARIANHAMINASSA - OODI AURINKOISELLE AHVENANMAALLE (OSA2)

OSA 2 - NÄHTÄVÄÄ JA MAISTELUMUISTOJA


Kesälomamatkamme Ahvenanmaalle jäi mieleeni paitsi ilahduttavista ravintolakokemuksista, myös upeista maisemista ja erityisesti pienistä ekskursioistamme Maarianhaminan lähitienoille. 

Saapuessamme Maarianhaminaan lähdimme kävellen tutkailemaan kävelykadun ja itäisen venesataman meininkiä. Satamasta löysimme hauskannäköisen minigolfradan. Ångbåtsryggans Äventyrsgolf ei olekaan aivan tavallinen minigolfrata. 


Valittavana on kaksi erikoista yhdeksän reiän rataa (9 reikää 5e, 18 reikää 8e) ja kaksi vaikeusastetta. Haastetta riittää, kun pallo pitäisi saada lyötyä läpi erilaisten mutkittelevien putkien, pitkin luuppeja ja yli vesiesteen. Ainakin meidän 12-vuotiaalle tyttärellemme vaikeustaso oli silti siedettävä, koska useilla rei'illä oli mahdollisuus kiertää hankala paikka ja hauska rata piti mielenkiinnon yllä pienistä epäonnistumisista huolimatta.
Rata on siisti ja viihtyisä ja sen yhteydessä on ravintola, jota emme testanneet. 


Seuraavana päivänä tutustuimme Pommerniin sekä merenkulkumuseoon

Olen aivan lapsellisen hulluna Pommerniin. Kävimme museolaivalla kahdeksan vuotta sitten, ja jo silloin jumituin lukemaan kaikki mukaansatempaavat tarinat ja tutkailemaan ihania, vanhoja esineitä sekä valokuvia museolaivan seiniltä. Tämä ei kuitenkaan yhtään vauhdittanut tämänkertaista visiittiä, vaan jäin entistä hanakammin ihastelemaan samoja tarinoita merimiesten elämästä ja kommelluksista, sekä laivan kohtaamista haasteista ja myrskyistä. 


Museolaiva on kiinnostava myös (miehille ja) lapsille, mutta pienempiä lapsia ei ehkä kiinnosta jäädä lukemaan kaikkia pitkiä tarinoita. Itseäni kiinnostivat erityisesti merimiesten arkeen sekä tietenkin ruuanlaittoon liittyvät kertomukset.


 Mikäli innostut vanhoista esineistä ja tarinoista yhtä helposti kuin minä, otathan huomioon, että aukioloaika on vain klo 17 asti. Itse museolaivan lisäksi laivan yhteydessä olevassa merenkulkumuseossa on paljon nähtäävää, joten varaa siis reilusti aikaa äläkä jätä visiittiä aukioloaikojen viimeiseen pariin tuntiin. Kesällä 2017 Pommern on kunnostustöiden takia suljettu ja aukeaa yleisölle taas kesällä 2018.


Kolmantena päivänä lounastimme Michael Björklundin pizzeriassa, Pub Niskassa. Lounaan jälkeen sulattelimme ruokaa käppäilemällä viehättävässä merikorttelissa, Sjökvarteretissa. Merikorttelissa voi tutustua mm. veneenveistoon, raudantaontaan ja vanhoihin venemoottoreihin, mutta itse nautin eniten kuvankauniista saaristolaismaisemista.
Merikortteli on avoinna yleisölle ympäri vuoden jokaisena päivänä.


Merikorttelista löytyy myös putiikki, jossa myydään ahvenanmaalaisia käsitöitä.


Edellisellä matkallamme Ahvenanmaalle vuonna 2008 kävimme Tjudön ihastuttavalla viinitilalla. Päätimme piipahtaa Tjudössä uudelleen, mutta tutun viinitilan googlettelu ei oikein tuottanut tulosta. Ikäänkuin se olisi kadonnut kokonaan kartalta. Kävimme toteamassa asian paikan päällä: Tjudön tuotanto on siirtynyt Smakbyn haltuun. Smakby on vuonna 2012 Kastelholman linnan kupeeseen auennut Michael Björklundin "ruokakeidas", jossa ravintolan ja tislaamon lisäksi on pientuottajien tuotteita tarjoava putiikki.



Vanhaan Tjudön viinitilaan verrattuna Smakbyn on tehdasmaisen kolkko, mutta ajaa asiansa. Emme ruokailleet Smakbyn krouvissa, mutta tutkailimme ruokalistaa pariin otteeseen ja menu vaikutti juuri siltä, mitä lupailtiinkin: paikallista, tuoretta ja sesongin mukaista.



Lounasaikaan (11-15) ravintola täyttyi mukavasti, vaikka illansuussa sali ammotti tyhjyyttään.



Smakbyn tarjoaa juomamaistiaisia tilauksesta ryhmille sekä kesäaikaan drop-in maistiaisia niin ruotsiksi, englanniksi kuin suomeksikin. Palasimme siis maistelemaan Tjudön tilalta tuttuja juomia. Maistiaisissa saimme kuulla mitä Tjudölle oikeastaan tapahtuikaan. Tjudön viinitilan perustaja Peter "Bongo" Erikssonin menehdyttyä hänen veljensä ja myöhemmin setänsä jatkoivat viinitilan toimintaa, mutta lopulta juomavarasto, laitteisto, nimi ja oikeudet siirtyivät Nordiska Matkompanietin haltuun vuonna 2011 ja tislaamo Smakbynin tiloihin. 


Tjudöstä tutut tuotteet ovat edelleen tuotannossa ja pullotettuina tuttuihin, kauniisiin pulloihin, mutta nimisuojan kannalta kyseenalaiset nimet ovat vaihtuneet. Maistiaisten emäntä huomautti, että mikäli kotoa löytyy vielä Tjudön aikainen Ålvados-pullo, sillä on nyt keräilyarvoa. Kotiin päästyäni kurkkasin juomavitriiniimme sydän pamppaillen: kyllä, olin säästänyt edelliseltä visiitiltä ostetun pullon, vaikka se olikin jo tyhjentynyt.


Maistettavaksemme saimme 25e/hlö hintaan viittä eri juomaa niille sopivien makupalojen kanssa. 


Puolikuiva omenaviini Atlas&Aroma maistui ilahduttavan kesäiselle. Sen makuparina tarjottiin ahvenanmaalaista juustoa. Vaikka pidänkin kuivista viineistä, omenainen kepeys houkutteli ostamaan viiniä kotona kesäpäivänä nautiskeltavaksi. Myös omenalikööri Appleaud viehätti karkkimaisuudellaan. Makuparina oli kinkkusalaattia, jota en kyllä itse yhdistäisi tähän juomaan. Kirsikkalikööri Röd Granitissa oli selkeä amarettomainen karvasmantelin maku, eikä se ollut minun makuuni lainkaan liian makea. Sen seuraksi tarjottiin suklaata. Yrttilikööri Jägerbongon nimi muistutti liikaa Jägermeisteria ja vaihtui Ål-Meister Bongoksi. Likööripullosta löytyy silti edelleen upea lasista puhallettu hirvenpää ja juoma maistuu omaan suuhuni mukavasti miedommalle kuin saksanhirvietiketillä varustettu tunnetumpi yrttilikööri. Myös "Ahvenanmaan Calvados" eli Ålvados koki nimenvaihdoksen: vahva, seurakseen makeutta kaipaava omenaviina löytyy edelleen tutusta omenapullosta, mutta Åpelbrandin nimellä. Ål-Meister Bongon pariksi oli yhdistettu paahtopaisti ja Åpelbrandin pariksi omenakompotti. 


Maistiaisten jälkeen teimme tuliaishankintoja Smakbyn puodissa. Alkoholijuomien lisäksi ostimme muutaman pullon ahvenanmaalaisen Amalian limonaatitehtaan lisäaineettomia, aidoista marjoista ja hedelmistä tehtyjä limppareita ja Björklundin Lähiruokaa-keittokirjan. 
Michael Björklundin idea ruokamatkailijan taivasta hipovasta matkailukokonaisuudesta on kunnianhimoinen - kohde laajenee edelleen ja luvassa on kuulemma myös majoitusta alueella. Mielenkiintoista. Hieman kalsean suunnitelmallista ja kaupallista, mutta mielenkiintoista.


Smakbystä jatkoimme matkaa Bomarsundin linnoituksen raunioille. Linnoitus tuhottiin Oolannin sodassa vuonna 1854. Kivikasoja enemmän minua kiinnostivat jälleen kerran merimaisemat. Etenkin Notvikin tornin raunioilta, korkealta kukkulalta avautuu upea näkymä merelle.



Mukavan ja aurinkoisen retkipäivän päätteeksi poikkesimme paluumatkalla vielä Godbyn Höga C -näköalatornissa ihastelemassa maisemia. 


Parin euron maksusta Uffe på berget -kahvilasta pääsi torniin, jonka raput kyllä laskimme, mutta niiden määrän ehdin jo unohtaa. 
Hemmetin korkea se torni silti oli. 


Itse kärsin rappuskammosta ja mies pelkää korkeita paikkoja. Tyttärellä oli naurussa pidättelemistä seuratessaan meidän tutisevaista etenemistämme puisessa, paikoin nitisevän ja notkuvarappuisen tornin kerroksissa. Näköalat olivat kuitenkin kauhunhetkien arvoiset.


Sää suosi meitä neljäntenäkin päivänä. Olimme varanneet Stallhagenin pienpanimosta panimokierroksen ja olutmaistelun iltapäivälle. Lounaan olimme suunnitelleet nauttivamme HavsViddenissä, Ahvenanmaan pohjoisrannalla Getassa sijaitsevan lomakylän ravintolassa. Suunnitelmamme ei kuitenkaan ollut täysin vedenpitävä. Matkalla jumituimme tietyöpätkälle. Odotimme ikuisuudelta tuntuvan ajan tietyön alkupäässä liikennevaloissa. Ketään ei näkynyt missään, mutta valo paloi meille punaisena. Lopulta meidät tuli noutamaan "luotsiauto", joka ohjasi liikennettä tietyön alku- ja loppupään välillä. Kun viimein pääsimme ohi työmaasta, tajusimme tarkistaa navigaattorista sijaintimme ja totesimme ajaneemme ohi HavsViddeniin johtavasta tiestä juuri ennen tietyöpätkää. Ja eikun takaisin odottamaan luotsiautoa. Voihan Vidden.


HavsViddeniin saavuttuamme päätimme herätellä ruokahaluja nauttimalla maisemista ja meri-ilmasta. Kävelimme rantaan ja kiipeilimme kallioilla ihastellen upeita Selkämeren maisemia. 



Tyttären mielestä maisemat olivat vailla vertaansa ja kallioranta hienoin paikka, missä hän on koskaan käynyt. Tämä tietenkin nostatti entisestään venekuumettani ja aloin jälleen kerran unelmoida omasta matkaveneestä ja kesistä merellä. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin palata jonain kesänä HavsViddeniin ja vuokrata sieltä hulppea mökki loman ajaksi. Pieni hintagooglettelu palautti kuitenkin maanpinnalle. Jatkan unelmoimista.


Tarpeeksi kauan kallioilla hypeltyämme aloimme olla nälkäisiä ja suuntasimme hotellin ravintolaan.


HavsViddenin nettisivut antoivat olettaa, että lounasta olisi kesäkuun viimeisinä päivinä tarjolla, vaan eipäs ollutkaan. Lounasta alettiin tarjoilla vasta heinäkuussa. Auts.


Jotain murkinaa oli saatava ennen olutmaistelua. Kävimme kurkkaamassa Smakbyn lounaslistaa, mutta se ei oikein napannut ja lounasaika veti ravintolaan sen verran porukkaa, että minua alkoi ahdistaa ehdimmekö ajoissa olutmaistajaisiin. 

Mainittakoon tässä välissä, että myöskään olutmaistajaisiin ilmoittautuminen ei sujunut aivan mutkattomasti. Yritimme varata maistelua jo kotoa käsin, mutta suomeksi näpyteltyyn sähköpostiimme ei koskaan vastattu. Kävimme olutpanimolla paikan päällä kyselemässä, ja maistelutilaisuuksia tuntui olevan kehnosti tarjolla lyhyellä varoitusajalla englanniksi. Kun lopulta saimme nimemme osallistujalistaan, meille vielä myöhemmin soitettiin ja ilmoitettiin ajankohdan muuttuneen. Näistä pienistä aikatauluongelmista huolimatta tutustuminen Stallhagenin pienpanimoon oli ehdottomasti yksi reissun kohokohdista.


Päädyimme siis ruokailemaan Stallhagenin panimon pubiin. Nyt ei enää ollut perääntymismahdollisuutta. Ehtisimme juuri ja juuri syödä ennen panimokierrosta. Lounaslista oli lyhyt ja ytimekäs, ota tai jätä -henkinen kahden vaihtoehdon lista. Luurin nettiyhteys ei ollut kanssani yhteistyössä enkä saanut googletettua mitä kalaa oli tarjolla. Ihan hyvä niin, sillä jos olisin tiennyt kyseessä olevan hauki, en olisi välttämättä uskaltanut ottaa kalavaihtoehtoa.


Haukipihviksi tämä murekepläjäys oli kuitenkin kerrassaan mainio - ei lainkaan sellainen ruotoinen ja mauton piikkipallero, jonka lapsuuden kalapullakokemusten perusteella olisin olettanut saavani. Raikkaan kastikkeen, kermaisen pottumuusin ja kesäisen salaatin kanssa kala-annos oli hyvän mielen kotiruokaa. Maistui makoisalta - minkäs muunkaan kuin Stallhagenin oluen kanssa. 


Myös miehen valitsema lihavaihtoehto oli hyvä, lisukkeet olivat samat kastiketta lukuun ottamatta. 


Aurinkoinen kesäpäivä, hyvä olut ja simppeli, maistuva ruoka. 
Mikäs sen parempaa. 
Aloin nauttia panimon puitteissa vietetystä lounaasta täysin siemauksin.


Sitten panimokierrokselle. Kierroksen isäntänä ei toiminutkaan kuka tahansa kesähessu, vaan Christian Ekström. Jaa kuka? No, Stallhagenin pubin omistaja tietenkin, mutta varmaankin suurelle yleisölle tutumpi siitä, että hän sukelsi Ahvenanmaalla merenpohjaan uponneesta laivanhylystä parisataa vuotta vanhaa sampanjaa. Uskonette, että hänen kertomustensa ansiosta panimokierros sai aivan erilaista syvyyttä aiheeseen. Kierroksella pääsimme tutustumaan perinpohjaisesti oluen valmistukseen ja tarinoihin eri olutlaatujen ja makujen takana. 


Panimokierroksen jälkeen siirryimme pubin puolelle maistelemaan oluita ja niille valittuja makupaloja. Viimeistään tässä vaiheessa olin aivan myyty. Aivan. Täysin. Myyty. Tässä yhdistyi nyt kaikki se, mitä minä himoitsen, arvostan ja haluan tukea. Pieni panimo, pieni ravintola, paikallisten tuotteiden hyödyntäminen, paikallisten tuottajien tukeminen, simppeli idea, maanläheinen toteutus. Ei mitään prameilevaa tai kolkkoa, vaan hyvin kotoisa maalaistunnelma. Ekström kertoi, että ravintolassa ei varsinaisesti edes ole ruokalistaa, vaan ruokaa valmistetaan siitä, mitä milloinkin on tarjolla - raaka-aineet ovat paikallisia. Lihasta pyritään hyödyntämään kaikki osat. Joskus ruokatarjonta vaihtuukin useamman kerran päivässä. Lyhyen ytimekäs lounaslista sai nyt täyden hyväksyntäni.


Ekströmin tarinat ovat viihdyttäviä. Hän kertoi, miltä tuntui saada kuulla, että kotijääkaapissa nököttävän sampanjapullon arvo on noin 50 000 euroa. Hän kertoi minkälaiselta tilalta saadaan Stallhagenin hunajaoluen hunaja. Lumouduin tarinoista niin, että unohdin melkein maistella oluita. 


Ensimmäisenä maistoimme ahvenanmaalaisten mehiläisten hunajasta valmistettua Honungsöliä. Sen kevyt ja kukkainen maku sopi mukavasti sen kanssa tarjoillun paikallisen vuohenjuuston ja hillon kanssa. Seuraavaksi oli vuorossa Pale Ale ja sen pariksi yhdistetty suolattu naudanrinta lipstikkamajoneesilla. Hämmennyin taas hetkeksi makuparin nerokkuudesta. Pale Ale on huomattavasti ensimmäistä olutta vahvempaa ja hiivaisempaa. Ja niin täydellistä naudanrinnan kanssa. Stallhagenin nettisivuilla kerrotaan paikallisen olutharrastajan kuvaavan Pale Alea seuraavasti: "Pale Ale is like a soft, warm, comfortable blanket, but it tastes far better..." (Pale Ale on kuin pehmeä, lämmin, mukava viltti, mutta maistuu huomattavasti paremmalta).

Kolmantena maistiaisena on vuorossa maltainen IPA ja suolasilliä ruohosipulilla. Tutun makumaailman löytäneenä hihkaisin itse "joulu on taas, joulu on taas!" ja seurasin mielenkiinnolla saksasta saapuneiden turistien reaktioita silliin. Ja olueen. Pelkkiä ilahtuneita ilmeitä ja positiivisia kommenteja. Viimeisenä maistoimme vielä Baltic Porteria ja lammasmakkaraa. Taas loistava yhdistelmä. Olut on tehty käsityönä koivusavustetuista maltaista ja siinä on karamellimainen tuoksu.


Panimokierroksesta ja maistelusta jää sydänalaan lämpöinen tunne. Eikä se johdu pelkästään oluen tuomasta hiprakasta, sillä minä maistoin jokaista olutta vain pienen kulauksen, koska toimin kuskina palatessamme panimolta kämpille. Ensin suoritimme toki tuliaisostokset panimon pienessä puodissa. Ihan jo pelkän kannatuksen vuoksi teki mieli tyhjentää koko putiikki.


Kiitos ja ylistys, Stallhagen! Ei tätäkään yritystä varmasti pyöritetä pelkällä intohimolla ja kutsumuksella, mutta puitteista ja asiakkaalle näkyvästä tuotteesta puuttuu näkyvän kaupallinen ja kylmän kolkko leima. Se alkuperäinen viehattävys ja kotoisa lämpö, minkä kliininen Smakbyn oli syönyt Tjudöstä, oli tallella Stallhagenissa. Kotiin palattuamme kävin kaupassa ja kun näin Stallhagenin oluita hyllyssä, nämä mukavat kesäpäivän tunnelmat palasivat mieleeni ja nostivat hymyn huulille. 


Kotiinpaluupäivänä pörräsimme vielä hieman Maarianhaminassa. Piipahdimme pikkuisessa Sittkoffin ostoskeskuksessa (eli "kauppagalleriassa") täydentämässä juomatuliaislastiamme Alkossa sekä pyörähtämässä Fyndet kök & trivsel -keittiötarvikeliikkeessä. 


Ennen laivan lähtöä ehdimme vielä mainiosti käydä Lilla holmenissa. Lilla holmen on pieni saari, jolle pääsee näppärästi satamasta siltaa pitkin. Olimme suunnitelleet käyvämme siellä piknikillä jonain päivänä, mutta suunnitelmat elivät niin paljon, että piknik jäi väliin. 


Saaressa liikuu vapaana hauskan näköisiä kanoja ja kukkoja sekä riikinkukkoja. Lisäksi aitauksissa on nähtävillä kaneja. 

  

Lilla holmen on rauhallinen keidas. Se olisi houkutellut pidemmällekin kävelylenkille, mutta meillä aikaa oli rajoitetusti. Saaresta löytyi myös jäätelökioski ja pieni hiekkaranta. Loistava retkikohde etenkin lapsiperheille.


Olen rakastunut Ahvenanmaahan kahdesti. Tällä kertaa vielä palavammin. Myös tytär ihastui Ahvenanmaahan niin, että suunnitteli muuttavansa sinne aikuisena. Oli hieman toppuuteltava: vaikka kesä saaristossa jättääkin lämpimän kaihon sydämeen, syksyn myötä Maarianhaminakin viilenee ja hiljentyy. Kuitenkin tätä blogikirjoitusta näpytellessä saan palautettua iholleni auringon ja merituulen hyväilyn, mieleeni kesäisen autuaan rauhan ja kielenkärjelle kaikki ne makumuistot, jotka muutaman päivän aikana onnistuimme matkalla haalimaan.

Toki niiden palauttamisessa voi hyödyntää myös reissusta tuotuja tuliaisia.

Ahvenanmaa kutsuu minua palaamaan takaisin.


P.S: En toimi minkään ravintolan, laivayhtiön, firman tai tuotteen kätyrinä, eli kaikki mielipiteeni, arvosteluni ja kritiikkini on vilpitöntä ja aitoa, tavallisen asiakkaan saamaan palveluun pohjautuvaa riippumatonta huttua.




torstai 28. heinäkuuta 2016

TOAST SKAGEN



Kesälomamatka Ahvenanmaalle herätti himon. 
Toast Skagenia oli saatava kotonakin.

Ohjeen nappasin Hesarista.

brunssikokoiset leivät kolmelle:

200 g katkarapuja
1rkl tilliä
1rkl ruohosipulia
3/4dl majoneesia
½dl ranskankermaa
ripaus valkopippuria
ripaus mustapippuria
(suolaa)
6 palaa paahtoleipää
voita

koristeeksi
muikunmätiä
tilliä

Valuta katkaravut huolellisesti. Silppua tilli ja ruohosipuli. 
Sekoita katkaravut, tilli ja ruohosipuli majoneesin ja ranskankerman joukkoon. Mausta seos pippureilla ja tarvittaessa suolalla. 
Leikkaa leivistä reunat ja paista leivät rapeiksi voissa. Kasaa katkarapuseos leiville, koristele muikunmädillä ja halutessasi tillitupsulla.




keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

MAAKRAVUT MAARIANHAMINASSA - OODI AURINKOISELLE AHVENANMAALLE (osa1)

OSA 1 - MAJOITUS JA RAVINTOLAKOKEMUKSIA


Rakastan Ahvenanmaata. Totesin sen heti, kun kurvasimme aurinkoisena aamuna autolla laivasta Maarianhaminan punaisille kaduille. Rakastan saaristoa, kallioita, purjeveneitä, vanhoja puutaloja ja pieniä puoteja. Tuntuu, kuin olisi hypännyt ajassa ja paikassa jonnekin aivan muualle - kuin olisi astunut Astrid Lindgrenin Saariston lapsien tapahtumien keskelle. Nautin suunnatomasti meri-ilmasta, ravintolalaivan kannella istumisesta, pikkukylän tunnelmasta kaupungin keskustassa ja aidoista maalaismaisemista saaren sisäosissa. Kaikki on lähellä, saavutettavissa. Ihastuttavissa ravintoloissa on lyhyet ja yksinkertaiset ruokalistat. Paikallisista, tuoreista aineksista valmistettuja sesongin annoksia. Ei mitään prameilevaa, vaan tuttavallisen herkullista. Ahvenanmaalla on tarpeeksi kotoisaa tunteakseen olonsa turvalliseksi ja kuitenkin sopivan erilaista kokeakseen olevansa vähän ulkomailla.


Kävimme Ahvenanmaalla edellisen kerran elokuussa 2008. Tuolloin kesäsesonki oli jo hiipumassa ja Maarianhamina vaikutti aavekylältä. Ilma oli kolea ja ravintoloiden ruokalistat siirtyneet suppeammalle syyskaudelle. Nyt Ahvenanmaa pirskahteli saariston kesää - aurinko helli ihoa ja mieltä. Tuntui, kuin merituuli olisi vienyt mukanaan kaikki maalliset maakravun huolet.


MAJOITUS

Koska hotellitarjonta Maarianhaminassa on suppea eikä mikään vaihtoehdoista oikein miellyttänyt, päätimme varata huoneiston Townhouse Apartmentsista. Aivan nappivalinta! Netissä näkemämme kuvat eivät tehneet oikeutta huoneistolle. Kolmen huoneiston talo sijaitsi kivenheiton päässä kaikesta: korttelin päässä ravintoloista ja keskustan putiikeista, muutaman minuutin kävelymatkan päässä satamasta, mutta kuitenkin hiljaisella ja rauhallisella kadulla. Taloon kuului myös aurinkoinen terassi grilleineen. Grilliä emme käyttäneet, mutta nautimme terassilla kuohuviiniä päivän aktiviteettien päätteeksi.


Huoneistomme (nro 3) oli todella siisti, sopivan modernisti sisustettu, valoisa ja viihtyisä. Makuuhuoneen lisäksi löytyi nukkumapaikka pienen olohuoneen vuodesohvalta, joten esiteini sai nukkua omassa rauhassaan. Täysin varusteltu keittiö kiilsi puhtauttaan ja uutuuttaan, kuin sitä ei olisi koskaan käytetty. Juuri sopiva asunto kolmen hengen perheelle. Miksei neljänkin, jos lapset malttavat nukkua keskenään vuodesohvalla.



RAVINTOLOITA

Suunnitellessamme muutaman päivän kesälomavisiittiämme tutustuimme huolellisesti ravintolatarjontaan. Halusimme nauttia edellisellä kerralla hyviksi todettujen ravintoloiden antimista, mutta myös kokeilla jotain uutta.

Saavuttuamme Maarianhaminaan oli hieman liian myöhäistä lounaalle, mutta liian aikaista illalliselle. Nälkä kurni mahassa, koska olimme syöneet vain aikaisen aamiaisen laivalla. Harpoimme muutaman askeleen majoituspaikastamme kohti satamaa ja poikkesimme pizzalla. Ravintolan nimeä en valitettavasti napannut muistiin, mutta googlemapsin perusteella sijoittaisin ravintolan Torggattanin kävelykatuosuudelle. Tilasimme siis kolmeen pekkaan yhden pizzan, jossa oli muistaakseni savustettua karitsanfileetä, rucolaa ja creme fraichea. Kelpo välipala!


Muistikuvamme edellisen reissun ravintoloiden kelvollisuudesta poikkesivat toisistaan. Ravintoloista, joita mies piti loistavina, oli jäänyt minulle huonompi mielikuva ja päinvastoin. Ravintola Indigo oli minulle tässä mielessä positiivinen yllätys. 


INDIGO


Viime kerralla söimme Indigossa sisätiloissa ja sain pääruuaksi kuivaa miekkakalaa (kuka hullu tilaa miekkakalaa Ahvenanmaalla?!). Siinä kaikki muistikuvani, enkä halunnut kokeilla Indigoa uudelleen. Mies sai kuitenkin ylipuhuttua minut ja söimme tällä kertaa ulkona, rennommassa atmosfäärissä. Palvelu oli ystävällistä ja sujui suomeksikin. Ruuat olivat erinomaisia. Alkupaloiksi tilasimme toast skagenin ja tartarpihvin. Annokset olivat pienet, mutta maku todella positiivinen yllätys.



Minä tilasin pääruuaksi lämminsavustettua taimenta ja perunasalaattia. Taimen oli melko suolaista, mutta minäpäs pidänkin suolaisesta ruuasta, ja sitäpaitsi ruokajuomaksi tilaamamme Stallhagenin vaalea uutuusolut (Jing & Jang? En ole nimestä varma, koska olutta ei ole vielä edes pullotettu markkinoille) maistui kalan kanssa kerrassaan mainiolta. 


Mies tilasi Black Angus -pihvillä varustellun steak sandwichin.


Tytär kehui kovasti omaa annostaan, gnoccheja halloumilla, 
pestolla, yrttisalaatilla ja kurpitsansiemenillä.




CLUB MARIN


Jos mies sai pääni kääntymään Indigon suhteen, pyöräytin minä puolestani miehen pään Club Marinin suhteen. Minulle jäi edelliseltä matkalta mieleen maukas rapukeitto, miehelle sen sijaan mauton ja kuiva tonnikala (kuka ylipäätään tilaa tonnikalaa Ahvenanmaalla?!). Palvelu oli parasta, mitä Maarianhaminassa saimme. Todella ystävällistä ja vieläpä sujuvasti suomeksi. Ruokalista oli suppea, eikä siltä olisi löytynyt meille sekä alku- että pääruokia, joten tilasimme pelkät pääruuat. Niin, ja parit hömpsyt.


Tällä kertaa mies kehui katkarapupastaansa. 
Ruokajuomana Stallhagenin Pale Ale.


Ja minun toast skagenini oli aivan mahtava. 
Ruokajuomana toimi hyvin valkoviini.


Sen sijaan tyttären caesarsalaatti oli pettymys. Märkää salaattia, ei nimeksikään caesarkastiketta, ja kaiken huippuna luullista ja nahallista haaleaa kanaa, jonka nahka lärpätti viileän nihkeän lötkönä. 
Ei jatkoon.


Club Marin sijaitsee venesatamassa itärannalla. 
Ravintolassa on siistimpi ruokailusali sisällä sekä rennompi, katettu terassi ja ulkoterassi. 


Etenkin aurinkoisena iltana 
venesatamassa on todella viihtyisää nauttia illallista. 
Tällä kertaa kohdalle osui hieman pilvisempi sää.




F.P. VON KNORRING



Ensimmäisenä iltana tallustelimme pitkin itäsataman rantakatua ja päätimme poiketa ravintolalaiva F.P. von Knorringiin olusille (toim. huom. tytär joi soodaa). 


Kiinnitimme huomiota ravintolan ruokalistaan ja myöhemmin päätimme palata ravintolalaivaan illalliselle. Laivan ruokasali oli saapuessamme lähes tyhjä. Tunnelma oli viehättävän 80-lukulainen.
Hieman vanhahtava ja kotoisa. 


Tunnelmaa korosti kasarihenkinen klassikkodrinkkilista.


Alkupalaksi tilasimme valkosipulietanoita ja toast skagenin. Etanoiden kanssa tarjottu paahtoleipää suoraan kaupan paketista -ratkaisu ei oikein miellyttänyt... Mutta etanat olivat herkullisia, etenkin kun älysin kaivella valkosipulia etanalautasen koloista, minne kaikki maku oli painunut.


Toast skagen oli jälleen kerran nappivalinta.


Pääruokani, vasikkanoisetit choronkastikkeella ja ravunpyrstöillä, oli aivan täydellinen. Liha oli juuri oikean kypsyistä ja mehevää, kastike herkullista ja ainekset maistuivat tuoreilta. Harmi, että olin sopinut miehen kanssa syöväni pääruoka-annokset puoliksi voidaksemme kokeilla molempia ruokia.
En olisi millään luopunut tästä omastani.


Vaikka olivat miehen ahvenfileet hummerikastikkeellakin maukkaita.


Tyttären annos, grillipihvi ja bearnaisekastike eli lehtipihvi ja lähinnä majoneesia muistuttava kastike. Ihan hyvää, kuulemma.


Kaiken kaikkiaan ilta oli onnistunut. Palvelu ei ollut ehkä ihan yhtä rentoa ja ystävällistä kuin se voisi parhaimmillaan olla, mutta asiallista kylläkin. Meitä palveltiin ruotsiksi, emmekä edes yrittäneet vaihtaa kieltä englanniksi tai suomeksi. 

Koska matkamme viimeiselle illalle ei ollut suunniteltuna ravintolaa, päätimme palata parhaaksi kokemaamme ruokapaikkaan. Eli F.P. von Knorringiin. Silläkin uhalla, että ensimmäisen laivaravintolaillan jälkeen ruokalistalle ei jäänyt juurikaan mitään uutta kokeiltavaa. Tällä kertaa ravintolasali oli täynnä. Saimme viimeisen vapaan pöydän. Meitä palveltiin jälleen asiallisesti, ruotsiksi. Tilasimme jälleen kasarihenkiset klassikkodrinkit alkuun. 


Alkupalaksi otin vuohenjuustosalaattia ja punajuurivinegretteä. 
Annos oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan onnistunut.


Mies otti blinin siianmädillä. Hyvää sekin. 
Blini maistui paremmalta kuin omat blinimme.


Pääruokien odottelussa kesti tovi jos toinenkin. 
Ei se mitään, meillä on konstimme saada aika kulumaan.


Miehen pippuripihvi oli ihan hyvä ja mehukas, mutta pieni eikä yltänyt ensimmäisen kerran vasikan tasolle.


Minä tilasin härän marmoripihviä (medium miinuksena), hunaja-suolakurkkua, punakaalia, yrttikastiketta ja valkosipuliperunoita. Kuulostaa herkulliselta. Näyttääkin ihan maukkaalta. Kun oikein makustelen sanaa "marmoripihvi", näen edessäni mehukkaan, marmoroituneen, sisältä punertavan ja murean pihvin. Tämä esitys sen sijaan oli pieni, sitkas, sisältä harmaa eli kypsäksi paistettu, ja lisäksi mauton. 


Tyttären paistettua lohta ja perunaa, lisänä sitruunamajoneesia. Maukasta, sanoo lapsi. Kuvankin muisti ottaa vasta puolet syötyään. Omaan silmääni aika köyhä esitys hintaansa (9,90e) nähden.


Pihvini oli pettymys mukavasti alkaneelle illalle. Etenkin, kun lisukkeet saapuivat myöhässä eikä kukaan kysynyt meiltä miltä ruoka maistui. Loppua kohden myös palvelun taso laski kuin lehmän häntä. Harmi, etenkin kun kyseessä oli viimeinen iltamme Maarianhaminassa!



PUB NISKA



Pub Niska on Michael Björklunin pizzaravintola Maarianhaminan Sjökvarteretissa. Tunnelma on saaristolaiskortteliin passeli. Minä ja tytär ihastuimme kovasti ravintolan sisustukseen ja pieniin yksityiskohtiin.


Ruokalista oli juuri sellainen kuin pitikin - hillitty ja paikallinen. 
Ei liikaa vaihtoehtoja, ei kaikenkattavuutta tavoittelevaa ruokalajivalikoimaa, vaan muutama pizza loistavista aineksista. Toimii. 


Jälleen kerran sää suosi meitä lounastajia ja söimme ulkona. Rahtilaatikoista tehdyt pöydät ja penkit toivat lisää merimiestunnelmaa - kaikessa epäkäytännöllisyydessäänkin.


Ravintola oli hiljainen meidän saapuessamme, mutta täyttyi kovaa vauhtia parasta lounasaikaa kohti. Pizzojamme saimme odottaa hyvän tovin. 
Ehdin juoda kaikessa rauhassa tumman Stallhagen Delikat -olueni ennen kuin pääsin täyttämään kurnivaa vatsaani pizzalla.


Pizza oli italialaishenkisen rustiikkia ja rapeapohjaista. Juuri sellaista kuin sen pitääkin. Vaikka pizza näytti suurelta, se mahtui hyvin ainakin nälkäisen vatsaan, koska täytteitäkin oli italialaisittain juuri sopivasti. Oma pizzani oli hyvin kevyesti päällystetty vuohenjuustolla, ilmakuivatulla kinkulla, rucolalla, punasipulilla ja balsamicolla.


Tyttären pizzassa oli kanaa, pekonia, punasipulia, tomaattia, aiolia ja rucolaa.


Ravintolan tunnelma varmasti vaikutti paljon miellyttävään lounaskokemukseen. Kaikenkaikkiaan tuomaroimme pizzat sanoilla "kyllä niistä hintansa maksoi" (13e/kpl).



PUB ALBIN

Lähtiessämme Maarianhaminasta meillä oli runsaasti aikaa huoneiston luovutuksen ja laivan lähdön välissä. Suunnistimme länsirannalle vierasvenesatamaan Pub Albiniin. Puitteiltaan hyvin simppeli, meren läheisyys nyt pakostikin tuo tunnelmaa ulkona ruokailuun.


Odotuksemme eivät olleet järin korkealla ja kuvittelimme saavamme ihan tavallisen kokoiset, ohutpohjaiset pizzat, joiden jälkeen jaksaisimme syödä vielä laivalla illallisen. Mutta voi hyvä ihme! Mitkä pizzat! Ensinnäkin täytteet ja maku olivat aivan päräyttävän fantastiset. Etenkin minun pizzani vei jalat alta. Toisekseen pizzojen koko vei meiltä kaikilta jalat alta - puolikaskin pizza olisi riittänyt täyttämään nälkäisen aikuisen. Lapsi jaksoi pizzastaan alle puolet, mutta vaati saada loput mukaan, koska se oli niin hyvää.

Minun lammaspizzani bearnaisekastikkeella.


Miehen tex mex -henkinen pizza.




ÅSS PAVILJONGEN


Sattuipa matkalle kunnon hutilyöntikin. Edellisellä visiitillämme olisimme lounastaneet Michael Björklundin Åss Paviljongenissa, mutta syyskauden menu ei houkutellut. Nyt päätimme testata Åssin. Virhe. Omistaja on vaihtunut. Istuimme vapaaseen pöytään vierassataman ulkoterassille. Jonkin aikaa odoteltuamme tarjoilija tuli ruotsiksi kysymään olemmeko jo tilanneet, ja kun odotimme tarjoilijan ottavan tilauksen vastaan, hän ohjasikin vain hyvin tylysti meidät siirtymään sisälle tilaamaan. No eipä siinä vielä mitään. 


Sisällä ruokalista oli näkyvissä vain ruotsiksi ja minun kääntäessäni listaa tyttärelle suomeksi mies pyysi kassatyöntekijältä suomen- tai englanninkielistä listaa. Sellaista ei löytynyt, mutta tämä kassahenkilö tarjoutui kääntämään suullisesti listan englanniksi. Käännös oli melko takelteleva ja saimme täydentää selostusta osatessamme muutamia olennaisia sanoja paremmin englanniksi kuin työntekijä. Saimme kuitenkin listasta sen verran selkoa, että löysimme mieleisen kuuloiset annokset jokaiselle. Siirryimme Stallhagen -oluidemme kanssa takaisin pöytään istumaan ja odottamaan.


Tovin kuluttua tarjoilija tuli sanaakaan sanomatta iskemään - siis kirjaimellisesti viskaamaan pöytäämme leipää ja alkusalaatit. Köh, alkusalaatit... Usein ensivaikutelma ravintolassa luo odotukset ruuan tasosta ja tämä oli kyllä rimanalitus. Pakastemaissia, tomaattia, tölkkiananasta, kurkkua ja plöräys mitä lie kartanon puolimakeaa sinappista valmiskastiketta. Hui hirvitys. Kun jälkeenpäin vertailimme kokemuksiamme, tyttö sanoi saaneensa tölkkiananaksen sijasta tölkkipersikkaa.


Okei. Odotukset eivät olleet korkealla ja mieli alkoi olla jo vähän matalalla. Itse tilasin lämminsavutaimen-caesarin. 
Ihan ok, mutta ei millään tavalla mieltänostattava.


Mies tilasi metsästäjänleivän, joka ei sekään ollut häävi.

Tyttären gnocchi-annos oli masentava. Mitä ilmeisimmin valmis-gnoccheja hädin tuskin kourallinen ja turhan vahvasti kaalin makuinen, vetinen kastike, josta ei maun perusteella erottanut mitä siinä on, koska kaikki maistui samalta. Jäi syömättä. 


Kukaan ei tullut kysymään maistuiko ruoka ja palvelu oli todella nuivaa, suorastaan tökeröä. Kahvia oli tarjolla, mutta kukaan ei tullut kehottamaan sitä ottamaan, joten jäi ottamatta. Muistiinpanoihini näpyttelin: "Todella töykeä palvelu, ala-arvoinen alkusalaatti, paska gnocchi". Siinäpä se, tiivistettynä. Aurinko paistoi, siitä plussaa. 


Lisäksi lounastimme Stallhagenin olutpanimolla, mutta siitä lisää Ahvenanmaa-turinassa osa 2. 


Jotta ruokailukokemukset eivät päättyisi ikäviin tunnelmiin, lisään vielä loppuun muutaman ylistyssanan paluumatkan ateriasta. Söimme nimittäin päivällisen Viking Gracen Oscar à la Cartessa. Jos mielikuvasi laivamatkoista on nuhjuinen ja kännihuuruinen, epämiellyttävä kokemus, suosittelen päivittämään kokemuksia. Viikkari on nimittäin uusinut laivojaan ihan ronskilla otteella ja laivat ovat paitsi siistejä, myös uskomattoman hyviä ravintolatarjonnaltaan. Jos et usko, aloita vaikka vuonna 2013 neitsytristeilynsä matkanneesta Viking Gracesta. Hiljaa nestekaasulla vetten yli lipuva laiva kelpaa taatusti nirsommallekin matkailijalle. Illastimme Gracella pari vuotta sitten hääpäivämatkallamme ja Oscar à la Carten ruuat jäivät mieleen erinomaisina. Tällä kertaa erityisesti alkupalat ansaitsivat kehunsa.

Keittiön tervehdyksenä saimme rapupateeta maa-artisokkamoussella. 
Pahoittelen kuvan raidoitusta, johtuu laivan ikkunoista.


Minä otin alkupalaksi vaaleaa gazpachoa, marinoitua merirapua, pikkelöityä kurkkua ja minttua. Keitto oli ehkä hieman mitäänsanomaton, mutta maut toimivat hyvin yhteen.


Mies otti porocarpaccion, worcestershirekreemiä, marinoitua punakaalia ja balsamicohyytelöä. ANNOSKATEUS! Sain sentään maistaa tätä herkkua, enkä yrittämälläkään löydä mitään negatiivista. Nam.


Alkupalojen yhteyteen tilasimme parit romantiikanherättäjät, eli osterit (3,20e/kpl). 


Ostereiden kanssa tarjottiin salottisipulivinaigrettea, joka sopi niille loistavasti. 


Pääruokani, grillattuja vasikankyljyksiä, parsaa, kanttarelleja
ja paahdettuja uusia perunoita. Maut olivat ihastuttavan puhtaita ja toimivat yhdessä ja erikseen. Negatiivisena kommenttina on pakko sanoa, että lähes kaikki lautasella oli turhan raakaa. Rakastan kunnon punaista lihaa lähes raakana, mutta vasikankyljys oli luun vierestä hyytelömäisen raakaa. Kasviksiakaan ei saa mielestäni pilata kypsentämällä pehmeiksi, mutta nämä eivät olleet vain napsahtelevan tuoreita, vaan hampaille ikävästi pureskeltavan raakoja. Kevätsipulin raaka kitkeryys suorastaan räjähti nenänielussa. Lisäksi parsat olivat hieman liian vanhoja, jotta ne voisi jättää kuorimatta, ja kuiva kuori jäi heinän tapaan pyörimään suussa. 


Maku ratkaisee? Ehkä. 
Annoin annokselle kritiikistä huolimatta arvosanaksi 9-. 
Harmitti silti jättää osa lihasta syömättä.

Mies tilasi tournedoksen sisäfileestä, béarnaisekastiketta,
tryffeli-perunavaahtoa ja kevätvihanneksia. Lihan kypsyydessä olisi ollut toivomisen varaa, tässä tapauksessa hieman raaempaan suuntaan.


Tyttären vatsalaukku oli siis venytetty äärimmilleen Pub Albinin pizzalla Maarianhaminassa. Onneksi Viikkarilla saa aina tilattua ruuista lasten annoksen. Tytär halusi hiillostettua lohta, fenkolipyreetä ja tomaatti-basilikavinaigrettea. Aikuisten annos olisi maksanut 25e ja viikkarin klubikortilla sai lohiannoksesta vähän alennusta. Lasten annokselle jäi hintaa 8e. Ulkonäöstä ei todellakaan ollut tingitty - oli ihme, että tyttö raaski syödä annoksensa. Onneksi söi, koska ruoka sijoittui ainakin hetkellisesti parhaiden ruokien rankingissä johtosijalle. Eli sairaan hyvää, 10 pistettä. 


Mikä muu voisi lämmittää kulinaristiäidin mieltä enemmän kuin se, että entisestä nirsoilijalapsesta on kasvanut hyvää ruokaa arvostava nuori nainen, joka saa ravintolassa huippukauniin ja maukkaan annoksen pilkkahintaan?

Minä nautin jälkiruokani nestemäisenä, mies söi Ahvenanmaan pannukakkua hieman fiinimmässä muodossa.


Tytär halusi jälkkäriksi
crème brûléetä, metsämansikoita ja kuusenkerkkägranitea. 
Arvosana 10, brûlee oli tytön mielestä liian makeaa, mutta mansikat tasapainottivat makeutta.


Kaiken kaikkiaan Ahvenanmaan ruokailukokemuksista jäi hyvä mieli. Hutejakin tuli, mutta pääsääntöisesti oli todella ilahduttavaa syödä tuoreista, paikallisista aineksista valmistettua kursailematonta ruokaa ihanissa saaristomaisemissa. 

Lisää makuelämyksiä Ahvenanmaanmatkalta tulossa seuraavassa osassa, jossa selviää minne Tjudön viinitila hävisi kartalta ja miksi ihastuin Stallhagenin panimon oluisiin.


P.S: En toimi minkään ravintolan, laivayhtiön, firman tai tuotteen kätyrinä, eli kaikki mielipiteeni, arvosteluni ja kritiikkini on vilpitöntä ja aitoa, tavallisen asiakkaan saamaan palveluun pohjautuvaa riippumatonta huttua.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...