YÖK, EN SYÖ!!!

Ruoka on aika tärkeä juttu ihmiselämässä. Noin niin kuin välttämättömyys elossa pysymiselle. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Ruokaan liitetään myös paljon tunteita ja muistoja. Jokainen osaa varmasti mainita ainakin yhden lempiruokansa, ja on ehkä joskus miettinyt mikä olisi se ruokalaji, jota söisi jos saisi koko loppuelämänsä syödä vain yhtä ruokaa. Entä mitä söisi kuolemaantuomittuna viimeiseksi ateriakseen? Ruokaan liittyy paljon eettisiä ja vähemmän eettisiä periaatteita veganismista karppaukseen. Ruuasta voi kehitellä jopa jonkinlaisen uskonnon. Ruoka on hyvä, ruoka on paha. Milloin demonisoidaan rasvaa, milloin sokeria. Kasviksia pitää syödä puoli kiloa päivässä. Maito on luustolle välttämätöntä. Tai sitten se haurastuttaa luita. Joku ruoka ehkäisee syöpää, joku aiheuttaa sitä. Joku syö itsensä hengiltä. Kuinka paljon ruokaa voi rakastaa?

Osteri. Afrodisiakki vai yökötys?

Ruualla osoitetaan välittämistä ja rakkautta. On afrodisiakkeja ja ikimuistoisia ensitreffien illallisia. Tie miehen sydämeen vie vatsan kautta. Thaimaalaisen sanonnan mukaan vastavihitty pariskunta on kirjaimellisesti ”riisi tuore, kala hyvä”. Jo imeväisikäisestä lähtien lapsi saa ruokailun yhteydessä läheisyyttä, oli ruokintaväline sitten rinta tai tuttipullo. Lasta hemmotellaan lempiruuilla. Jokainen meistä varmasti muistaa jonkun ruuan lapsuudestaan hyvin selvästi. Mummon valuraudalla paistamat lihapullat. Äidin leipoma tuore pulla. Koulun kamala läskisoosi ja kumiperunat. Lapsuudesta leijailevat ruuan tuoksut ja niihin liittyvät tilanteet voi palauttaa mieleensä sekunneissa. Ja mitenkäs se ensimmäinen hattara ja siitä seurannut oksennus huvipuistossa?

Ruoka on rakkautta. Vaan mitenkäs sitten suu pannaan, kun oma lapsi kieltäytyy siitä rakkaudesta? Yök, en syö. Tikarinisku äidin sydämeen. Lapsi ei huoli ruokaani. Rakkaudella tehtyä. Hyvää, ravitsevaa, vain parasta omalle kullannupulle. 

Sen minä jo tiedän, mitä siinä vaiheessa EI kannata tehdä. Ei kannata mennä netin anonyymeille keskustelupalstoille etsimään apua. Äitien susilauma hyökkää välittömästi ruokapöydässä loukkaantuneen uhrin kimppuun. Miksi teit niin? Miksi et tehnyt näin? Et toiminut loogisesti. Et ollut tarpeeksi johdonmukainen tai tiukka. Perheenne kuri on olematon. Et taida osata edes tehdä ruokaa. Ei kai teillä VAAN syödä eineksiä? Sen siitä saa, kun ei taaperoimetä. Sen siitä saa, kun taaperoimettää. Noin käy, kun antaa lapselle kaupan soseita. Neuvojia, päällepäsmäreitä ja ilkeilijöitä riittää. Taas kerran ollaan epäonnistuttu äitiydessä, mutta nyt siinä tärkeimmässä asiassa, lapsen ruokkimisessa. Rakkaudessa. Mutta mitä jos tekikin kaiken ihan oikein?

Lohikeitto taaperolle ja aikuiselle.

Minulle itselleni perhe ja ruoka ovat kaikki kaikessa, elämän a ja o. Rakastan ruokaa ja ruuanlaittoa, matkustelen ympäri maailmaa löytääkseni uusia makuelämyksiä ja ideoita kotikeittiöön. Eineksiä en syö. Nykyään on varmasti olemassa jopa loistavia eineksiä, mutta minä haluan tehdä ruokani itse. Valmistaa ja maustaa mieluiten alusta loppuun asti omin pikku kätösin. Tästä periaatteesta pidin kiinni myös lapsen synnyttyä. Tein kaikki vauvan soseet itse. Muistan varmasti ikuisesti sen soseshown, kun keitin omissa kattiloissaan perunaa, kukkakaalia, maissia ja porkkanaa ja soseutin niitä purkkeihin ja pussukoihin. Lapsen kasvaessa jätin soseet karkeammaksi. Lapsi oppi sormiruokailemaan ja alkoi harjoitella lusikalla syömistä. Voi sitä sotkua, kun jogurtti oli lätsytelty pitkin pöytää, naamaa ja lopuksi tipahtanut lattialle. Kohta lapsi alkoikin syödä samaa ruokaa kuin me – tosin tässä vaiheessa opettelin tekemään perinteisempää kotiruokaa, koska olimme tottuneet tekemään vähän eksoottisempia herkkua ja ruokaa, joka ei välttämättä täyttäisi kaikkia kasvavan lapsen ravitsemustarpeita. Ja lapselle ruoka maistui. Melkein kaikki tarjottu sapuska upposi.

Haarukankäytön harjoittelua lihapadalla.

Kunnes lapsi kasvoi edelleen ja alkoi nirsoilla. Kieltäytyä ruuasta ja yökkäillä sille. Älkää käsittäkö väärin, meidän lapsemme on ihan superkiltti. Hän ei yökkäillyt ilkeyttään, vaan fyysisenä reaktiona epäilyttävälle tai oudon tuntuiselle ruualle. Ei hän kieltäytynyt kiukutellakseen tai loukatakseen ruokafriikkejä vanhempiaan. Mutta kylläpä se kirpaisikin. 

Laivalla herkutellaan buffetissa. Oliiveilla.

Nirsoilussa kyse ei ollut erikoisista makuelämyksistä. Tyttö rakasti jo taaperona basilikaa, oliiveja, graavilohta ja sinihomejuustoa. Makuja, jotka eivät ole ehkä kaikille aikuisillekaan mieluisia, lapsista puhumattakaan. Tyttö ei syönyt kanaa. Ei juureksia. Ei kalaa. Ei makaronilaatikkoa. Ei jauhelihakastiketta. Ei kinkkukiusausta. Mitä näitä nyt on, lasten lemppariruokia. Ja uskokaa pois, lapsellemme tarjottiin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Lapsi ei vain yksinkertaisesti pystynyt syömään mitään, missä ainekset olivat sekaisin. Jauheliha ja makaroni upposivat, jos ne olivat erillään lautasella. Mutta makaronilaatikko aiheutti yökkimisrefleksin. Salaatin ainekset olivat kaikki omissa kasoissaan. Kastikkeet olivat aivan mahdoton ajatuskin. Ei siis jauhelihakastiketta, ei nakkikastiketta, ei ruskeaa kastiketta eikä ainakaan mitään vaaleaa kastiketta. 

No johan alkoi mennä mahdottomaksi. Niin hyvin oli minunkin päähäni iskostettu, että kaikkien on syötävä samaa ruokaa samaan aikaan pöydässä. Perheen yhteisenä, harmonisen autuaana ruokailuhetkenä. Mikä avuksi? Kokeilimme läpi kaikki lapsenkasvatuksen peruspilarit: kiristys, lahjonta, uhkailu. Jos et syö, et saa katsoa Kaapoa koneelta. Jos syöt, saat jälkkäriä. Tai lelun. Tai oman ponin tai maailmanympärysmatkan tai ihan mitä vaan, kunhan nyt P**KELE söisit!!! Ei auttanut.

Johdonmukaisesti yritimme toteuttaa kasvatusmetodejamme, periksi antamatta ja säännöistä lipsumatta. Alkoi sadella ohjeita viisaammilta. Kyllä se syö, kun vaan sinnikkäästi tarjoat sitä ruokaa. Ei muuten syö, vaikka viikon tarjoaisin sitä ruokaa. Kyllä se syö, kun sillä on tarpeeksi nälkä. Ei muuten syö. Se itkee nälkäänsä ja huutaa kiukkuaan kun verensokerit laskevat, mutta se ei syö. Et vaan anna sille mitään muuta vaihtoehtoa. Lämmität sen saman ruuan aina vaan uudelleen kunnes se syö. Aijaa. Saako lapsen siis tappaa nälkään, koska se ei sittenkään syö? Tai jos loppuunuupuneena itkusta ja nälästä yrittää syödä, kun ei muutakaan ole tarjolla, mutta yökkää ruuan silti vessanpönttöön? Tai sitten se toinen konsti: Jos ei syö niin ei syö – syököön seuraavan aterian sitten jos maistuu. Näin mentiinkin jonkin aikaa. Lapsi söi aamupalajogurtin ja iltapuuron valtavaan nälkäänsä hotkien. Hetkinen. Sehän pystyy piru vie elämään noin. Jogurtilla ja puurolla. Liekö tuo nyt ihan terveellistä ja monipuolista ravintoa lapselle… Yritimme myös olla kiinnittämättä asiaan liikaa huomiota, tekemättä ruokailusta showta. Mutta kun lapsen pitäisi saada ruokaakin.

Mikä sitä vaivaa?! Miksi se ei syö!? Söihän se ennenkin ihan mitä vaan!!!

Tomaattikeittoa ja raejuustoa.

Niin me istuimme sen yhteisen ruokapöydän äärellä. Valmiiksi kireinä odottaen tulevaa katastrofia. Syö nyt. Maista. Edes vähän. Nyt. Istut siinä vaikka maailman tappiin, mutta syöt. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen sama ralli. Samat lauseet toistuvat, kunnes turhautuminen kasvaa raivoksi ja volyymi alkaa nousta. Lapsi itkee: haluaisi yrittää mutta ei pysty. Ehkä jo vähän pelkääkin ruokailutilanteita. Isä on valmiina komentamaan, pitämään kuria ja järjestystä. Äidillekään ei enää ruoka maistu, ei vaan huvita syödä kun tunnelma on maassa, itkettää ja harmittaa. Siitä on kuulkaa idyllinen ruokailuhetki ja terve ruokakasvatus kaukana. Lopulta aloimme syödä eri aikaan, koska yhdessä syömisessä ei ollut enää mitään järkeä. Lapsi söi tai oli syömättä päivällisaikaan pöydässä. Tuolloin hän sai jonkinlaisen rauhan, eikä tilanne eskaloitunut heti infernaaliseksi. Minä ja mies söimme lapsen käytyä nukkumaan. Nautinnollinen, rauhallinen illallinen ilman kiukuttelua.

Sinä siellä, takarivistä huutelija. Sinä, joka tiedät asian minua paremmin ja joka olisit hoitanut tilanteen paljon paremmin. Sinä, joka olet sitä mieltä, että kyllä se syö. Mikä on sinun inhokkiruokasi? Onko joku ruoka-aine, joka saa vatsasi kääntymään ympäri? Tai joka nyt ei vaan maistu. Kuvittele se ruoka, tai jos sellaista ei ole, niin kuvittele sellainen ruoka jota et ole koskaan maistanut, mutta et varmasti maistaisikaan. Vaikka joku härän kives tai apinan aivot tai tuhatvuotinen musta muna. Kuvittele, että sitä tarjotaan sinulle sinnikkäästi joka päivä, niin maistatko sitä, vaikka ajatuskin puistattaa? Jos olet tosi reipas ja maistat sitä, mutta ensimmäinen suupala tulee vatsalaukusta hissillä ylös, niin maistatko uuden suupalan? No, jos et tänään pysty syömään enempää, niin varmasti huomenna syöt enemmän, eikös juu? Kun olet viikon ollut nälkäinen ja nähnyt öisin painajaisia härän kiveksistä, limaisena löllyvistä aivoista ja mädältä haisevista munista, niin varmasti alatkin jo tykätä niistä uusista makuelämyksistä. 

SEIS. Aloin miettiä. Mikä hemmetin järki tässä koko rumbassa on? Mitä lapsi oppii tästä kaikesta? Ihanko oikeasti tämä nyt on tervettä ruokakasvatusta ja lapsi oppii arvostamaan hyvää ruokaa ja yhteistä ruokahetkeä? Eihän se näin voi mennä. Haluanko oikeasti, että lapseni syö tismalleen samaa ruokaa kuin me, vai riittääkö että lapsi saa monipuolista, terveellistä ruokaa? Eikös tarkoitus kuitenkin ole antaa lapselle ravintoa? Aloin valmistaa lapselle omat ruuat. En enää pakottanut syömään samaa ruokaa, kokeilemaan uusia makuja. Onneksi tyttö kelpuutti sen verran ruoka-aineita, että sain loihdittua niistä jonkin verran vaihtelevia ja tarpeeksi monipuolisia aterioita. Nyt moni oman elämänsä superkokki ja kasvatustieteilijä pyörittää siellä päätään. ”Minä en lähtisi tuollaiseen! Ihan liikaa vaivaa valmistaa lapselle erikseen ruuat!”. Minä säästin ihan hirvittävästi aikaa, vaivaa ja hermojani kun sutaisin lapselle pakkasesta itse tekemiäni lihapullia ja pilkoin salaattiainekset ja keitetyt perunat omiin kasoihinsa lapsen lautaselle sillä aikaa kun valmistelin meidän vanhempien illallista. Tyttö alkoi taas syödä samaan aikaan pöydässä meidän kanssamme eikä kukaan huutanut tai itkenyt.

Taas herkutellaan laivan buffetissa. 

Saisiko kelkan sittenkin vielä käännettyä oikeaan suuntaan? Voisinko onnistua ruokakasvatuksessa? Oppisiko lapsi syömään normaalisti tai… hui kauhistus… jopa nauttimaan ruuasta? Tyttö sai listata omat lemppariruokansa. Etsimme yhdessä netistä kuvia näistä ruuista, tulostimme ja liimasimme paperille. Tyttö sai kirjoittaa näiden lemppariruokiensa nimet kuvien alle. Hän sai valita kerran viikossa yhden näistä ruuista ja valmistin sitä koko perheelle. Tyttö pääsi vaikuttamaan perheen ruokailuun, mutta ei kaikkiin päätöksiin. Yksi ruoka viikossa oli täysin hänen päätettävissään. Tuosta lemppariruokalistasta tyttö oli kovin iloinen ja ylpeä.

Rauha palasi keittiöön. Kun ruokailu ja ruuanlaitto oli taas mukava tapa viettää iltaa, tyttö uskaltautui keittiön puolelle. ”Isi ja äiti laittavat ruokaa, voisitko kulta auttaa ja lukea meille reseptiä?”. Ja tyttöhän auttoi. Ei sillä, että juuri lukemaan oppineen lapsen reseptinluvusta olisi suunnatonta apua ollut. Tytön jäädessä tavaamaan vaikeita sanoja ja miettimään mittayksikköjen lyhenteitä vilkaisin hänen olkansa takaa reseptiä ja jatkoin ruuan valmistamista omaan tahtiini. Olimme saaneet tytön keittiöön. Pikkuhiljaa tyttö alkoi kiinnostua siitä mitä teimme. Mikä tuo on? Miltä se maistuu? Saanko maistaa vähän? Voinko pilkkoa tuon? Miten tämä kuuluu leikata? Annoin tytön kokeilla ainesten valmistelua kaikessa rauhassa. Puraisin itseäni kieleen, kun meinasin huomauttaa epätasaisista porkkanajulienneista. Vaikka eipä niissä juuri huomauttamista ollut, tarkka ja huolellinen tyttö. 

Tarkkana kuin porkkana.

Kun lapsi oli huomannut miten hauskaa ruuanlaitto on, ja nähnyt miten ruokaa tehdään, alkoi hän innostua maistelusta enemmänkin. Tyttö ei ole koskaan syönyt kaupan valmisjogurtteja, mutta on aina rakastanut maustamatonta turkkilaista jogurttia. Hänen hämmästyksekseen sitä tuli myös tsatsikiin. Siihen tuli myös kurkkua ja sitruunaa. Tuttuja, mieleisiä aineita. Niistähän tuli loistava yhdistelmä! Tytöstä tuli perheemme tsatsikivastaava. Hän sai tehdä tsatsikin alusta loppuun asti itse. Välillä maistellen, mausteita lisäten. En itsekään osaa tehdä parempaa tsatsikia.

Tyttö valmisti koko perheelle Jamie Oliverin ohjeella possua raparperipedillä.

Ruuanlaitosta tuli perheen yhteinen harrastus. Tyttö oppi maistelemaan uusia ruokia ja rakastumaan uusiin aineksiin. Monta vuotta siinä kestikin. Nyt nuo nirsoiluvuodet tuntuvat kaukaisilta painajaisilta. On vaikeaa palauttaa mieleensä millainen sotatanner tuo samainen ruokapöytä oli muutama vuosi sitten. Nyt tyttö syö oikeastaan kaikkea. Hänen lemppariruokiaan ovat vietnamilainen, mausteinen pho-keitto ja thaimaalainen pad thai. Tyrskähdän vieläkin pieneen itkuun kun muistelen hetkeä, jolloin lapsi ylisti medium miinukseksi jätetyn pihvin täydellistä kyspyyttä ja sen kanssa tarjottua bearnaisekastiketta lempparikseen. Minun lapseni söi kastiketta. KASTIKETTA! Hallelujaa! 

Venäläinen illallinen ja tytön uusi lemppariherkku: karitsanlihapelmenit.

Viime talvena matkustimme Thaimaahan ja tyttö söi autenttisissa, pienissä muovituoliravintoloissa kuluneista padoista muovisille lautasille kaavittuja aitoja thaikkuherkkuja laidasta laitaan. Tom kha kaista tuli hänen uusi suosikkinsa. Ensi talvena suuntaamme Vietnamiin maistamaan autenttista pho-keittoa. Täytyy myöntää, että en minä vaan tuon ikäisenä uskaltanut maistella noin ennakkoluulottomasti. Ihmiset ovat erilaisia. Se, mikä toimi teidän perheessä kun Pirkko-Petteri alkoi kiukutella ruokapöydässä, ei välttämättä toimi meillä. Se, että meidän ruokatarinallamme oli onnellinen loppu, ei tarkoita että muissa perheissä sama kaava toimisi alkuunkaan. Muistan niin elävästi miten besserwissereiden ohjeet ja halveksuvat oletukset sattuivat, ettei tulisi pieneen mieleenikään jaella omia kokemuksiani universaaleina totuuksina. Olkoonkin, että jonkun Nobelin palkinnon vähintäänkin ansaitsisin saavutuksistani ruokanirsoilijan käännytystyössä pikkukulinaristiksi.

Pad thai ja taidokasta syömäpuikkojen käyttöä.

P.S: Tulevana maanantaina 26.10.2015 lasten ruokanirsoilu on aiheena Marja Hintikka live –ohjelmassa. En ole vielä varma uskallanko katsoa.

P.P.S: Tämän kirjoitus on tehty täydessä yhteisymmärryksessä tyttäreni kanssa ja siihen liitetyt kuvat ovat tyttäreni hyväksymiä.