YÖK, EN SYÖ!!!

Ruoka on aika tärkeä juttu ihmiselämässä. Noin niin kuin välttämättömyys elossa pysymiselle. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Ruokaan liitetään myös paljon tunteita ja muistoja. Jokainen osaa varmasti mainita ainakin yhden lempiruokansa, ja on ehkä joskus miettinyt mikä olisi se ruokalaji, jota söisi jos saisi koko loppuelämänsä syödä vain yhtä ruokaa. Entä mitä söisi kuolemaantuomittuna viimeiseksi ateriakseen? Ruokaan liittyy paljon eettisiä ja vähemmän eettisiä periaatteita veganismista karppaukseen. Ruuasta voi kehitellä jopa jonkinlaisen uskonnon. Ruoka on hyvä, ruoka on paha. Milloin demonisoidaan rasvaa, milloin sokeria. Kasviksia pitää syödä puoli kiloa päivässä. Maito on luustolle välttämätöntä. Tai sitten se haurastuttaa luita. Joku ruoka ehkäisee syöpää, joku aiheuttaa sitä. Joku syö itsensä hengiltä. Kuinka paljon ruokaa voi rakastaa?

Osteri. Afrodisiakki vai yökötys?

Ruualla osoitetaan välittämistä ja rakkautta. On afrodisiakkeja ja ikimuistoisia ensitreffien illallisia. Tie miehen sydämeen vie vatsan kautta. Thaimaalaisen sanonnan mukaan vastavihitty pariskunta on kirjaimellisesti ”riisi tuore, kala hyvä”. Jo imeväisikäisestä lähtien lapsi saa ruokailun yhteydessä läheisyyttä, oli ruokintaväline sitten rinta tai tuttipullo. Lasta hemmotellaan lempiruuilla. Jokainen meistä varmasti muistaa jonkun ruuan lapsuudestaan hyvin selvästi. Mummon valuraudalla paistamat lihapullat. Äidin leipoma tuore pulla. Koulun kamala läskisoosi ja kumiperunat. Lapsuudesta leijailevat ruuan tuoksut ja niihin liittyvät tilanteet voi palauttaa mieleensä sekunneissa. Ja mitenkäs se ensimmäinen hattara ja siitä seurannut oksennus huvipuistossa?

Ruoka on rakkautta. Vaan mitenkäs sitten suu pannaan, kun oma lapsi kieltäytyy siitä rakkaudesta? Yök, en syö. Tikarinisku äidin sydämeen. Lapsi ei huoli ruokaani. Rakkaudella tehtyä. Hyvää, ravitsevaa, vain parasta omalle kullannupulle. 

Sen minä jo tiedän, mitä siinä vaiheessa EI kannata tehdä. Ei kannata mennä netin anonyymeille keskustelupalstoille etsimään apua. Äitien susilauma hyökkää välittömästi ruokapöydässä loukkaantuneen uhrin kimppuun. Miksi teit niin? Miksi et tehnyt näin? Et toiminut loogisesti. Et ollut tarpeeksi johdonmukainen tai tiukka. Perheenne kuri on olematon. Et taida osata edes tehdä ruokaa. Ei kai teillä VAAN syödä eineksiä? Sen siitä saa, kun ei taaperoimetä. Sen siitä saa, kun taaperoimettää. Noin käy, kun antaa lapselle kaupan soseita. Neuvojia, päällepäsmäreitä ja ilkeilijöitä riittää. Taas kerran ollaan epäonnistuttu äitiydessä, mutta nyt siinä tärkeimmässä asiassa, lapsen ruokkimisessa. Rakkaudessa. Mutta mitä jos tekikin kaiken ihan oikein?

Lohikeitto taaperolle ja aikuiselle.

Minulle itselleni perhe ja ruoka ovat kaikki kaikessa, elämän a ja o. Rakastan ruokaa ja ruuanlaittoa, matkustelen ympäri maailmaa löytääkseni uusia makuelämyksiä ja ideoita kotikeittiöön. Eineksiä en syö. Nykyään on varmasti olemassa jopa loistavia eineksiä, mutta minä haluan tehdä ruokani itse. Valmistaa ja maustaa mieluiten alusta loppuun asti omin pikku kätösin. Tästä periaatteesta pidin kiinni myös lapsen synnyttyä. Tein kaikki vauvan soseet itse. Muistan varmasti ikuisesti sen soseshown, kun keitin omissa kattiloissaan perunaa, kukkakaalia, maissia ja porkkanaa ja soseutin niitä purkkeihin ja pussukoihin. Lapsen kasvaessa jätin soseet karkeammaksi. Lapsi oppi sormiruokailemaan ja alkoi harjoitella lusikalla syömistä. Voi sitä sotkua, kun jogurtti oli lätsytelty pitkin pöytää, naamaa ja lopuksi tipahtanut lattialle. Kohta lapsi alkoikin syödä samaa ruokaa kuin me – tosin tässä vaiheessa opettelin tekemään perinteisempää kotiruokaa, koska olimme tottuneet tekemään vähän eksoottisempia herkkua ja ruokaa, joka ei välttämättä täyttäisi kaikkia kasvavan lapsen ravitsemustarpeita. Ja lapselle ruoka maistui. Melkein kaikki tarjottu sapuska upposi.

Haarukankäytön harjoittelua lihapadalla.

Kunnes lapsi kasvoi edelleen ja alkoi nirsoilla. Kieltäytyä ruuasta ja yökkäillä sille. Älkää käsittäkö väärin, meidän lapsemme on ihan superkiltti. Hän ei yökkäillyt ilkeyttään, vaan fyysisenä reaktiona epäilyttävälle tai oudon tuntuiselle ruualle. Ei hän kieltäytynyt kiukutellakseen tai loukatakseen ruokafriikkejä vanhempiaan. Mutta kylläpä se kirpaisikin. 

Laivalla herkutellaan buffetissa. Oliiveilla.

Nirsoilussa kyse ei ollut erikoisista makuelämyksistä. Tyttö rakasti jo taaperona basilikaa, oliiveja, graavilohta ja sinihomejuustoa. Makuja, jotka eivät ole ehkä kaikille aikuisillekaan mieluisia, lapsista puhumattakaan. Tyttö ei syönyt kanaa. Ei juureksia. Ei kalaa. Ei makaronilaatikkoa. Ei jauhelihakastiketta. Ei kinkkukiusausta. Mitä näitä nyt on, lasten lemppariruokia. Ja uskokaa pois, lapsellemme tarjottiin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Lapsi ei vain yksinkertaisesti pystynyt syömään mitään, missä ainekset olivat sekaisin. Jauheliha ja makaroni upposivat, jos ne olivat erillään lautasella. Mutta makaronilaatikko aiheutti yökkimisrefleksin. Salaatin ainekset olivat kaikki omissa kasoissaan. Kastikkeet olivat aivan mahdoton ajatuskin. Ei siis jauhelihakastiketta, ei nakkikastiketta, ei ruskeaa kastiketta eikä ainakaan mitään vaaleaa kastiketta. 

No johan alkoi mennä mahdottomaksi. Niin hyvin oli minunkin päähäni iskostettu, että kaikkien on syötävä samaa ruokaa samaan aikaan pöydässä. Perheen yhteisenä, harmonisen autuaana ruokailuhetkenä. Mikä avuksi? Kokeilimme läpi kaikki lapsenkasvatuksen peruspilarit: kiristys, lahjonta, uhkailu. Jos et syö, et saa katsoa Kaapoa koneelta. Jos syöt, saat jälkkäriä. Tai lelun. Tai oman ponin tai maailmanympärysmatkan tai ihan mitä vaan, kunhan nyt P**KELE söisit!!! Ei auttanut.

Johdonmukaisesti yritimme toteuttaa kasvatusmetodejamme, periksi antamatta ja säännöistä lipsumatta. Alkoi sadella ohjeita viisaammilta. Kyllä se syö, kun vaan sinnikkäästi tarjoat sitä ruokaa. Ei muuten syö, vaikka viikon tarjoaisin sitä ruokaa. Kyllä se syö, kun sillä on tarpeeksi nälkä. Ei muuten syö. Se itkee nälkäänsä ja huutaa kiukkuaan kun verensokerit laskevat, mutta se ei syö. Et vaan anna sille mitään muuta vaihtoehtoa. Lämmität sen saman ruuan aina vaan uudelleen kunnes se syö. Aijaa. Saako lapsen siis tappaa nälkään, koska se ei sittenkään syö? Tai jos loppuunuupuneena itkusta ja nälästä yrittää syödä, kun ei muutakaan ole tarjolla, mutta yökkää ruuan silti vessanpönttöön? Tai sitten se toinen konsti: Jos ei syö niin ei syö – syököön seuraavan aterian sitten jos maistuu. Näin mentiinkin jonkin aikaa. Lapsi söi aamupalajogurtin ja iltapuuron valtavaan nälkäänsä hotkien. Hetkinen. Sehän pystyy piru vie elämään noin. Jogurtilla ja puurolla. Liekö tuo nyt ihan terveellistä ja monipuolista ravintoa lapselle… Yritimme myös olla kiinnittämättä asiaan liikaa huomiota, tekemättä ruokailusta showta. Mutta kun lapsen pitäisi saada ruokaakin.

Mikä sitä vaivaa?! Miksi se ei syö!? Söihän se ennenkin ihan mitä vaan!!!

Tomaattikeittoa ja raejuustoa.

Niin me istuimme sen yhteisen ruokapöydän äärellä. Valmiiksi kireinä odottaen tulevaa katastrofia. Syö nyt. Maista. Edes vähän. Nyt. Istut siinä vaikka maailman tappiin, mutta syöt. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen sama ralli. Samat lauseet toistuvat, kunnes turhautuminen kasvaa raivoksi ja volyymi alkaa nousta. Lapsi itkee: haluaisi yrittää mutta ei pysty. Ehkä jo vähän pelkääkin ruokailutilanteita. Isä on valmiina komentamaan, pitämään kuria ja järjestystä. Äidillekään ei enää ruoka maistu, ei vaan huvita syödä kun tunnelma on maassa, itkettää ja harmittaa. Siitä on kuulkaa idyllinen ruokailuhetki ja terve ruokakasvatus kaukana. Lopulta aloimme syödä eri aikaan, koska yhdessä syömisessä ei ollut enää mitään järkeä. Lapsi söi tai oli syömättä päivällisaikaan pöydässä. Tuolloin hän sai jonkinlaisen rauhan, eikä tilanne eskaloitunut heti infernaaliseksi. Minä ja mies söimme lapsen käytyä nukkumaan. Nautinnollinen, rauhallinen illallinen ilman kiukuttelua.

Sinä siellä, takarivistä huutelija. Sinä, joka tiedät asian minua paremmin ja joka olisit hoitanut tilanteen paljon paremmin. Sinä, joka olet sitä mieltä, että kyllä se syö. Mikä on sinun inhokkiruokasi? Onko joku ruoka-aine, joka saa vatsasi kääntymään ympäri? Tai joka nyt ei vaan maistu. Kuvittele se ruoka, tai jos sellaista ei ole, niin kuvittele sellainen ruoka jota et ole koskaan maistanut, mutta et varmasti maistaisikaan. Vaikka joku härän kives tai apinan aivot tai tuhatvuotinen musta muna. Kuvittele, että sitä tarjotaan sinulle sinnikkäästi joka päivä, niin maistatko sitä, vaikka ajatuskin puistattaa? Jos olet tosi reipas ja maistat sitä, mutta ensimmäinen suupala tulee vatsalaukusta hissillä ylös, niin maistatko uuden suupalan? No, jos et tänään pysty syömään enempää, niin varmasti huomenna syöt enemmän, eikös juu? Kun olet viikon ollut nälkäinen ja nähnyt öisin painajaisia härän kiveksistä, limaisena löllyvistä aivoista ja mädältä haisevista munista, niin varmasti alatkin jo tykätä niistä uusista makuelämyksistä. 

SEIS. Aloin miettiä. Mikä hemmetin järki tässä koko rumbassa on? Mitä lapsi oppii tästä kaikesta? Ihanko oikeasti tämä nyt on tervettä ruokakasvatusta ja lapsi oppii arvostamaan hyvää ruokaa ja yhteistä ruokahetkeä? Eihän se näin voi mennä. Haluanko oikeasti, että lapseni syö tismalleen samaa ruokaa kuin me, vai riittääkö että lapsi saa monipuolista, terveellistä ruokaa? Eikös tarkoitus kuitenkin ole antaa lapselle ravintoa? Aloin valmistaa lapselle omat ruuat. En enää pakottanut syömään samaa ruokaa, kokeilemaan uusia makuja. Onneksi tyttö kelpuutti sen verran ruoka-aineita, että sain loihdittua niistä jonkin verran vaihtelevia ja tarpeeksi monipuolisia aterioita. Nyt moni oman elämänsä superkokki ja kasvatustieteilijä pyörittää siellä päätään. ”Minä en lähtisi tuollaiseen! Ihan liikaa vaivaa valmistaa lapselle erikseen ruuat!”. Minä säästin ihan hirvittävästi aikaa, vaivaa ja hermojani kun sutaisin lapselle pakkasesta itse tekemiäni lihapullia ja pilkoin salaattiainekset ja keitetyt perunat omiin kasoihinsa lapsen lautaselle sillä aikaa kun valmistelin meidän vanhempien illallista. Tyttö alkoi taas syödä samaan aikaan pöydässä meidän kanssamme eikä kukaan huutanut tai itkenyt.

Taas herkutellaan laivan buffetissa. 

Saisiko kelkan sittenkin vielä käännettyä oikeaan suuntaan? Voisinko onnistua ruokakasvatuksessa? Oppisiko lapsi syömään normaalisti tai… hui kauhistus… jopa nauttimaan ruuasta? Tyttö sai listata omat lemppariruokansa. Etsimme yhdessä netistä kuvia näistä ruuista, tulostimme ja liimasimme paperille. Tyttö sai kirjoittaa näiden lemppariruokiensa nimet kuvien alle. Hän sai valita kerran viikossa yhden näistä ruuista ja valmistin sitä koko perheelle. Tyttö pääsi vaikuttamaan perheen ruokailuun, mutta ei kaikkiin päätöksiin. Yksi ruoka viikossa oli täysin hänen päätettävissään. Tuosta lemppariruokalistasta tyttö oli kovin iloinen ja ylpeä.

Rauha palasi keittiöön. Kun ruokailu ja ruuanlaitto oli taas mukava tapa viettää iltaa, tyttö uskaltautui keittiön puolelle. ”Isi ja äiti laittavat ruokaa, voisitko kulta auttaa ja lukea meille reseptiä?”. Ja tyttöhän auttoi. Ei sillä, että juuri lukemaan oppineen lapsen reseptinluvusta olisi suunnatonta apua ollut. Tytön jäädessä tavaamaan vaikeita sanoja ja miettimään mittayksikköjen lyhenteitä vilkaisin hänen olkansa takaa reseptiä ja jatkoin ruuan valmistamista omaan tahtiini. Olimme saaneet tytön keittiöön. Pikkuhiljaa tyttö alkoi kiinnostua siitä mitä teimme. Mikä tuo on? Miltä se maistuu? Saanko maistaa vähän? Voinko pilkkoa tuon? Miten tämä kuuluu leikata? Annoin tytön kokeilla ainesten valmistelua kaikessa rauhassa. Puraisin itseäni kieleen, kun meinasin huomauttaa epätasaisista porkkanajulienneista. Vaikka eipä niissä juuri huomauttamista ollut, tarkka ja huolellinen tyttö. 

Tarkkana kuin porkkana.

Kun lapsi oli huomannut miten hauskaa ruuanlaitto on, ja nähnyt miten ruokaa tehdään, alkoi hän innostua maistelusta enemmänkin. Tyttö ei ole koskaan syönyt kaupan valmisjogurtteja, mutta on aina rakastanut maustamatonta turkkilaista jogurttia. Hänen hämmästyksekseen sitä tuli myös tsatsikiin. Siihen tuli myös kurkkua ja sitruunaa. Tuttuja, mieleisiä aineita. Niistähän tuli loistava yhdistelmä! Tytöstä tuli perheemme tsatsikivastaava. Hän sai tehdä tsatsikin alusta loppuun asti itse. Välillä maistellen, mausteita lisäten. En itsekään osaa tehdä parempaa tsatsikia.

Tyttö valmisti koko perheelle Jamie Oliverin ohjeella possua raparperipedillä.

Ruuanlaitosta tuli perheen yhteinen harrastus. Tyttö oppi maistelemaan uusia ruokia ja rakastumaan uusiin aineksiin. Monta vuotta siinä kestikin. Nyt nuo nirsoiluvuodet tuntuvat kaukaisilta painajaisilta. On vaikeaa palauttaa mieleensä millainen sotatanner tuo samainen ruokapöytä oli muutama vuosi sitten. Nyt tyttö syö oikeastaan kaikkea. Hänen lemppariruokiaan ovat vietnamilainen, mausteinen pho-keitto ja thaimaalainen pad thai. Tyrskähdän vieläkin pieneen itkuun kun muistelen hetkeä, jolloin lapsi ylisti medium miinukseksi jätetyn pihvin täydellistä kyspyyttä ja sen kanssa tarjottua bearnaisekastiketta lempparikseen. Minun lapseni söi kastiketta. KASTIKETTA! Hallelujaa! 

Venäläinen illallinen ja tytön uusi lemppariherkku: karitsanlihapelmenit.

Viime talvena matkustimme Thaimaahan ja tyttö söi autenttisissa, pienissä muovituoliravintoloissa kuluneista padoista muovisille lautasille kaavittuja aitoja thaikkuherkkuja laidasta laitaan. Tom kha kaista tuli hänen uusi suosikkinsa. Ensi talvena suuntaamme Vietnamiin maistamaan autenttista pho-keittoa. Täytyy myöntää, että en minä vaan tuon ikäisenä uskaltanut maistella noin ennakkoluulottomasti. Ihmiset ovat erilaisia. Se, mikä toimi teidän perheessä kun Pirkko-Petteri alkoi kiukutella ruokapöydässä, ei välttämättä toimi meillä. Se, että meidän ruokatarinallamme oli onnellinen loppu, ei tarkoita että muissa perheissä sama kaava toimisi alkuunkaan. Muistan niin elävästi miten besserwissereiden ohjeet ja halveksuvat oletukset sattuivat, ettei tulisi pieneen mieleenikään jaella omia kokemuksiani universaaleina totuuksina. Olkoonkin, että jonkun Nobelin palkinnon vähintäänkin ansaitsisin saavutuksistani ruokanirsoilijan käännytystyössä pikkukulinaristiksi.

Pad thai ja taidokasta syömäpuikkojen käyttöä.

P.S: Tulevana maanantaina 26.10.2015 lasten ruokanirsoilu on aiheena Marja Hintikka live –ohjelmassa. En ole vielä varma uskallanko katsoa.

P.P.S: Tämän kirjoitus on tehty täydessä yhteisymmärryksessä tyttäreni kanssa ja siihen liitetyt kuvat ovat tyttäreni hyväksymiä.

UUSI VUOSI, UUDET KUJEET?

Kiitos kaikille puolialastomia reseptejä kurkkineille menneestä vuodesta ja onnellista alkanutta vuotta!


Mitä jäi uunikintaaseen vuodesta 2010? Aloitin puolialastoman blogin pitämisen siinä toivossa että saisin koottua kaikki vanhat hyvät reseptini kuvineen yhteen paikaan, mistä löytäisin ne itse helposti ja josta niitä olisi kätevästi vinkkailla myös tutuille. Pian huomasin, että olin vakavasti koukussa blogin päivittämiseen ja siten uusien reseptien kokeilun oravanpyörässä. Näiden kokeilujen lomassa löysin uusia makuja ja mieleisiäni makuyhdistelmiä, sekä hioin kiinnostavista resepteistä enemmän oman makuni mukaisia jopa pakkomielteen omaisesti.

Yksi simppeli esimerkki uusista löydöistä on lampaan sisäfile. Jostain syystä en ole uskaltanut kokeilla innokkaammin reseptejä joissa on lampaan lihaa - saattaa johtua jostain aiemmasta epäonnistuneesta lihavalinnasta ja siitä seuranneesta pettymyksestä. Kokeilin lampaan sisäfileen valmistamista ensimmäistä kertaa viime vuonna, ja ihastuin sen mehevän herkulliseen lihaan, siihen miten helppo sen valmistamisessa on onnistua täydellisesti, sekä ajatukseen hieman (naudanlihaa) eettisemmästä tuotannosta. Toinen Vuoden Löytö oli risotto. Miehelleni on jäänyt traumoja koulun kuivasta hernemaissipaprikarisotosta ja kesti vuosia ennenkuin sain miehen maistamaan OIKEAA risottoa. Nyt mies ei enää edes muista vastustelleensa risottokokeilujani ja risotto kuuluu lempiruokiimme, joten testailu ja reseptien hiominen on ilmeisesti tuottanut tulosta.

Lammasta ja risottoa - vuoden 2010 parhaat "löydöt"

Suureksi yllätyksekseni blogini löysivät monet muutkin kuin lähipiirini ihmiset, mikä loi hieman enemmän paineita kehittää blogia niin että se miellyttäisi yhä laajempaa yleisöä. Tyylistäni en silti halua luopua. Tiedän, että perusresepteille kuten makaronilaatikolle ja hernekeitolle on paljon kysyntää, mutta itse rakastan muunnella tavallisia arkiruokia ja tehdä ruokia niin laajalla skaalalla ettei niihin ehdi kyllästyä. Arkiruuan ei tarvitse olla tylsää eikä päivästä ja viikosta toiseen samanlaista - pienillä muutoksilla saa paljon uusia vivahteita aikaan ilman sen suurempaa vaivaa. Jakamani vinkit ja reseptit eivät ole mikään absoluúttinen totuus enkä todellakaan ole mikään ylijumalamestarikokki - teen ruokaa koko sydämestäni ja tahdon jokaisen aterian olevan pieni hemmotteluhetki arjenkin keskellä, minkä takia haluan jakaa onnistumisen hetket muidenkin kanssa. Se, mikä maistuu minun suussani herkulliselle voi jollekin toiselle olla pahin painajainen. Mikään ei estä testailemasta reseptejäni aineksia karsien tai lisäillen - kokkaushan on yhtä suurta kulinaarista tutkimusmatkailua makuihin!

Couscoussalaatti makumatkoilta tuoduilla mausteilla höystettynä

Vuoden aikana innostuin ottamaan enemmän selvää ruuanlaittotekniikoista, erilaisista minulle uusista ruuista ja ruuan alkuperästä. Ruuan alkuperä, puhtaus ja eettisyys on kiinnostanut minua jo kauan, mutta olen pitänyt luomutuotteita kovin kalliina ja ruuan eettisyys ja terveellisyys tuntuu loputtomalta suolta johon ei uskalla jalkaansa upottaa. Loppuvuodesta huomasin kuitenkin lukevani intohimoisesti artikkeleita näistä asioista ja nappaavani jokaisella kauppareissulla vähintään yhden luomutuotteen tavallisen sijasta. Ihmeekseni tapa tarttui mieheenikin. Aion jatkaa tätä linjaa tulevanakin vuonna ja taatusti ostoskärryyn tulee livahtamaan yhä enemmän luomutuotteita.

Ostoskärryyn tulee varmasti livahtamaan kyllä paljon muutakin, sillä aloitettuani blogin pitämisen olen kokenut aiheuttavani yhä kasvavaa pahennusta kassajonossa viikonlopun ruokaostoksia tehdessä. Ei sillä että kanssaihmiset mulkoilisivat ostosteni laatua, vaan määrää. Blogin pitämisen nimissä on kuitenkin uhrauduttava ottamaan tämä paheksunta vastaan ja leuka pystyssä puolustettava herkuttelijoiden oikeuksia ostoskärry ja kassan liukuhihna erilaisia yrttejä, herkullisia lihapaloja sekä tuoreita kasviksia pursuten.

LUPAAN tänä vuonna jatkaa blogin pitämistä sekä armotonta herkuttelua. VANNON näpytteleväni viimeinkin faktaa ja kokemuksia kreetalaisesta ruokakulttuurista, sillä sen tekemättä jättäminen on painanut mieltäni siitä lähtien kun purin sydämeni thaimaalaisesta ruokakulttuurista blogiini. TAAKAAN JA ALLEVIIVAAN, että tulen matkustelemaan hyvän ruuan perässä ja mahdollisesti jakamaan ravintolavinkkejä ympäriämpäri Suomea ja maailmaa. YRITÄMME mieheni kanssa tänä vuonna saada aikaiseksi katkaista ikuisen Thaikkukierteen (ei vaikuta lupaavalta sillä kahdeksas Thaimaan-matka on jo varattu...) ja kokeilla vaihteeksi Vietnamia. Vietnamin ruokakulttuuri vaikuttaa mielenkiintoiselta ja se tulee inspiroimaan varmasti reseptienkin muodossa. Samanlainen katkaisuhoito on edessä myös Kreetan herkuttelumatkailulle ja olemmekin alustavasti vilkuilleet mitä Kyproksella olisi meille tarjota.

Uudenvuoden tina yrittää vihjata jotain Thaimaan matkailusta...

Pikkutaverna Kreetalaisessa kylässä

TOIVON, että pääsisin herkuttelemaan ravintoloissa minulle vierailla raaka-aineilla, joista saisin intoa kokkailla omia versioitani. En ole koskaan maistanut kampasimpukoita - scallops, you know? Niitä lihaisia nilviäisiä joita kokataan jokaikisessä realitykokkisarjassa silloin kun yritetään tehdä vaikutus tuomareihin - ja epäonnistutaan siinä lähes aina pahemman kerran. Haluaisin maistaa oikein taidolla valmistettuja kampasimpukoita jotta tiedän mistä oikein on kyse. Myös ankka on jäänyt minulta maistamatta ja tämäkin tulisi tänä vuonna korjata.


SUURIN HAASTEENI tulevalle vuodelle tekniikan ja tiedon kehittämisen lisäksi voisi olla LEIPOMISEN opettelu! Koska en saa makeita leivonnaisia uppoamaan kotona enkä kehtaa lihottaa työkavereitani epämääräisillä tieteellisillä kokeiluillani, voisin haastaa itseni vaikkapa harjoittelemaan leipien leipomista.

Puolialastoman leipurin tuotoksia - Suklaakakun irrottaminen silikonivuoasta ei menny ihan niinku Strömsössä...

TAVOITTEENANI on näpytellä lisää myös perusreseptejä ja selkeitä ainesten valmisteluohjeita, joista on helppo etsiä inspiraatiota omille kokeiluille.

Tulevalta vuodelta TOIVON lisää palautetta lukijoilta. Tilastotiedoista näen että kävijöitä riittää, ja näen mitä reseptejä täältä haetaan, mutta jään usein miettimään kokeileeko kukaan reseptejäni saatika onko niistä mihinkään. Joten toivon kaikenlaista palautetta sekä toiveita blogini, sen sisällön, reseptien, ohjeiden, kuvien, ulkoasun ja ihan kaiken mieleenjuolahtavan suhteen!

"Kokkaa itsellesi hyvä elämä"

Siinäpä sitä riittääkin tavoitteita ja toiveita yhdelle vuodelle...

Herkullista puolialastonta vuotta 2011!

Tule joulu kultainen...

Tontut ovat vakoilleet blogivierailijoiden touhuja ja huomanneet, että täältä on viimeaikoina etsitty paljon jouluisia reseptejä. TÄSSÄ linkki muutamaan puolialastoman kokin keittiössä viime vuonna kokattuun jouluherkkuun.

Rakastan joulua. Lumisia, hiljaisia maisemia ja lämmintä mieltä, yhdessäoloa ja tietenkin herkuttelua. Joskus menneinä vuosina joulupöytämme notkui perinteisiä herkkuja - minä kun pidän lanttulaatikosta ja mieheni porkkanalaatikosta, omasta mielestäni graavilohta ei sopinut unohtaa ja mieheni taas suosi kylmäsavulohta. Lapsuuteni suosikkeihin kuului rosolli, jota ei tietenkään voinut jättää tekemättä. Kinkkua emme ole koskaan paistaneet itse, vaan olemme saaneet joka joulu kelpo köntin anopin paistamaa kinkkua.

Pikkuhiljaa olemme siirtyneet niistä perinteisimmistä jouluherkuista kohti omanlaistamme joulumenua - huomasimme ettei ihan kaikkia pöperöitä ei ole pakko joulupöydästä löytyä, laatikkoruokien ei tarvitse tursuta joulun jälkeen korvista, vaan tarkoitus on nauttia hyvästä ruuasta. Perinteisistä jouluherkuista edelleen "pakollisia" ovat sienisalaatti, kylmäsavulohi, kirjolohen mäti ja kotijuusto. Meidän perheemme uusia joulutraditioruokia ovat marinoitu paahtopaisti ja pipari-viikuna-juustokakku. Viime vuonna kokeilimme myös limettistä lohicevicheä sekä savuporomousse-leipäsiä, jotka päätyvät joulupöytäämme tänäkin vuonna. Jotain uuttakin tekisi mieli kokeilla, ja harkitsin Australian Master Chefiä katsellessani kokeilevani kylmäsavulohi-anjovisvoi-terriiniä. Erilaisia jouluisia salaattejakin on tullut kokeiltua ja rosollin jäätyä pois kuvioista punajuurta on kokeiltu niin salaateissa kuin juurespaistoksissakin. Kenties Gordon Ramsayn ohjeella tehty vuohenjuusto-punajuurisalaatti on vuorossa tänä vuonna. Pohdintaan on vielä jäänyt, teenkö tänä vuonna marinoidun paahtopaistin vanhaan tapaan naudan ulkofileestä vai kokeilenko poroa tai hirveä.

Perusnirso, ennen joulua 7v täyttävä tyttäremmekin herkuttelee jouluna; tytön lemppareita ovat erilaiset juustot vuohenjuustosta sinihomejuustoon, kotijuusto sekä kirjolohen mäti. Niin ja tietenkin piparit! Niitä leivotaan joka vuosi äitini reseptillä joululaulujen säestyksellä.
Viime viikonloppuna tyttäremme tuli hihkumaan minulle: "Äiti, äiti! tule pian katsomaan, telkasta tulee se meidän lempparijoulumainos!" Tyttö raahasi minut kädestä olohuoneeseen ja katselimme käsi kädessä hartaana tuon mainoksen... Arvaatteko minkä...?

Olipa kerran äiti...

Oikein tunnelmallista joulun odotusta sekä herkullista Joulua kaikille puolialastoman blogin lukijoille ja vierailijoille!

NYRKKISÄÄNTÖJÄ JA RAUTALANKAA

Eli vinkkejä, jotka saattavat tuntua itsestäänselvyyksiltä tai herättää uusia ideoita kokkailuun!

1. Asianmukaiset välineet ja suunnitelmallisuus

Et lähde maratoonia juoksemaan Louboutineissa ja tiedät, että vaikka vasaran voi hätätapauksessa korvata paistinpannulla, kannattaa mieluummin etsiä se vasara varastosta jos sellainen sieltä löytyy.

Hyvät ja terävät veitset ovat kokkauksen lähtökohta. Ei voi olla mitään turhauttavampaa kuin viipaloida kypsää tomaattia tylsällä veitsellä. Jossain vaiheessa tekisi mieli hakea ennemmin se vasara sieltä varastosta tomaattien käsittelyyn. Leikkuualustat - niitä kannattaa olla kasoittain! Tajusin vasta vast'ikään, että leikkuulaudat ovat varsin edullinen hankita hyödyllisyyteensä nähden. Itse pilkon yleensä ainekset valmiiksi ruuanlaiton aluksi, ja mikäpä sen kätevämpää kuin paloitella liha omalla alusellaan, pääruuan ainekset omallaan, alkupalojen aineet omallaan... Tai paloitella leikkuulaudoille esim. kasvikset kypsymisjärjestyksessä, jolloin aineksia ei tarvitse enää kokkaillessa erotella tai miettiä mitä ruokaan pitikään seuraavaksi laittaa, kun ainekset odottavat leikkuulaudoilla oikeassa järjestyksessä. Ylimääräistä sählinkiä vältät myös mittaamalla kaikki ainekset valmiiksi ennenkuin aloitat kypsennyksen ja sekoittelun - pienet kipot ja kupit ovat tässä tarpeen.

Myös tölkinavaajia, patalappuja (suosin silikonisia), paistinlastoja ja vispilöitä kannattaa olla useampi - pienet asiat helpottavat kokkailuyrityksiä kummasti kun niitä on tarpeeksi.

Kunnolliset, hintavatkin paistinpannut, kasarit ja vuoat maksavat itsensä takaisin - ruoka ei pala heti pohjaan ja paistuu tasaisesti kun pinnoite ei lähde ensimmäisen pihvin mukana.

2. Maltti on valttia

Ota iisisti. Lue resepti huolellisesti ennenkuin alat valmistaa ruokaa. Hanki tarvittavat ainekset. Mittaa ja paloittele ainekset valmiiksi. Älä yritä tehdä montaa asiaa kerralla jos keskittymiskykysi on kultakalan tasoa. Jos joku menee pieleen, aloita alusta tai fiksaa tilanne, käytä luovuutta. Itselläni on vaikeuksia maitokastikkeiden kanssa. Jauhojen imeytyessä rasvaan alan touhuta jotain muuta ja hups - jauhot palavat. Lisättyäni maitoa en jaksa odottaa, että kastike suurustuu, vaan alan suurustaa sitä lisää ja hups - saan aikaiseksi puuroa. Kastikkeen poristessa alan taas touhuilla jotain muuta ja kas - kastike palaa salaa pohjaan ja joudun aloittamaan alusta. Muista, että kukaan ei ole kokki syntyessään - ei ole synti eikä häpeä siivilöidä kökkööntynyt tai hieman pohjaan kärvännyt kastike toiseen astiaan ja alkaa kiehuttaa sitä uudestaan puhtaassa kattilassa.

3. Älä ylikypsennä

Elmerin kauhistus numero yksi - kuiva ja ylikypsä liha. Pihvini kuuluu olla medium miinus, kanan mehevää ja kalan juuri ja juuri kypsää. Näin liha säilyttää makunsa ja on suussasulavan herkullista. Liha kypsyy yllättävän nopeasti - tärkeintä on pitää lihan nesteet lihassa, eli nopeasti paistaa lihan syyt kiinni kuumalla pannulla ja kypsentää tarvittaessa miedommalla lämmöllä lisää. Asia erikseen on pitkään hauduttamalla mureaksi saatu liha ja esim. joissain tapauksissa keittoon tai curryyn raakana heitettävä kana. Kasvikset saavat säilyttää pureskeltavuutensa. Etenkin thairuuissa ideana on hyvin nopea kypsennys, koska ainekset ovat pääsääntöisesti erittäin ohuiksi siivutettuja, nopeasti kypsennettäviä ja korkeintaan suupalan kokoisiksi paloiteltuja.

4. Älä jätä raa'aksi

Testaa kanan, possun tai paksun kalapalan kypsyyttä - sisältä kylmä lohifilee jättää ruokailjankin kylmäksi ja vatsasi saattaa heittää kuperkeikkaa maisteltuasi raakaa kanaa tai possua. Muista kypsymisjärjestys ja paloittele kasvikset huolellisesti niin että ne kypsyvät esim. keitossa tasaisesti ja yhtä aikaa. Älä käsittele raa'aksi jätettäviä aineksia samoilla välineillä kuin raakaa kanaa - etenkin ruokaa säilytettäessä bakteerit alkavat lisääntyä helposti aiheuttaen vatsataudin, vaikket vastavalmistetusta ruuasta oireita onnistuisikaan saamaan. Sen sijaan kypsennettäviä kasviksia voit käsitellä esim. samalla veitsellä kuin raakaa kanaa - bakteerithan kuolevat kypsennettäessä niin kanasta kuin kasviksistakin.

5. Älä päästä mehuja ulos

Paista lihan syyt nopeasti kiinni kuumalla pannulla ja tarvittaessa kypsennä lisää matalammalla lämmöllä. Jauhelihaa paistaessa lisää jauheliha erissä - jos heität pannulle puoli kiloa raakaa lihaa, kuumakin pannu viilenee ja päädyt keittämään lihan lihasnesteessä harmaaksi ja kuivaksi sen sijaan että saisit kauniin ruskeaa ja mehukasta jauhelihaa. Koskee myös muita lihoja - paista erissä, älä anna pannun jäähtyä. Ota liha huoneenlämpöön reilusti ennen valmistusta - huoneenlämpöinen liha paistuu mehevämmäksi. Älä turhaan pelkää pöpöjä, kypsennettäessä pöpöt kuolevat (muista jäähdyttää ja laittaa ruoka jääkaappiin kuitenkin mahdollisimman pian ruuan valmistuksen jälkeen jos ruokaa jää säilöttäväksi - käsitellessä ruokaan päässeet pöpöt lisääntyvät huomattavaa vauhtia lämpimässä).

Jos lisäät esim. keittoon vettä, lisää vesi kiehuvana. Älä turhaan jäähdytä ruokaa valmistusvaiheessa nesteellä, jos ruuan on tarkoitus kiehua ja kypsyä.

6. Oikeat ainekset

Soveltaa saa. Kaikkia aineksia ei tarvitse hiki hatussa etsiä pitkin lähikyliä - etenkin thai-aineksia löytyy heikosti peruskaupoista, vaikka niiden määrä ja laatu onkin ilahduttavasti nousussa. Vaikka kaffirlime maistuukin erilaiselle kuin tavallinen lime, voit unohtaa kaffirlimen metsästyksen. Kaffirlimen lehdet voit korvata limen kuorella. Kokeile vaihteeksi appelsiinia - sen maku on miedompi, kuten kaffirlimenkin maku verrattuna limeen. Hanki kuitenkin mahdollisimman tuoreita aineksia. Valmista liha ja varsinkin kala tai muut merenelävät mahdollisimman pian ne ostettuasi. Älä käytä "kalanhajuista" kalaa, tuore kala ei haise voimakkaasti. Kokeile reseptejä eri aineksilla - laab kaista tulee possunlihaa käytettäessä laab moo ja naudanlihalla laab nya. Jos et löydä pangasiusta, käytä siikaa, kuhaa tai jotain muuta vaaleaa kalaa.

7. Hi-tech

Hifistelyä tai ei, olen ylpeä siitä että pidän salaattilinkoa tarpeellisena. Ennen huuhtelin salaatin (liian pienessä) siivilässä, ravistelin ensin suurimmat vedet pois ja kuivasin lopuksi talouspaperilla. Aikaavievää ja turhauttavaa puuhaa ja salaatti oli tarjoiluvaiheessa nahistunutta - 10e salaattilingolla saan rapeaa ja tuoretta, puhdasta ja raikasta salaattia muutamassa sekunnissa.
Keittiöni ylpeys on Gaggenaun höyryuuni. Ruoka ei enää pala pinnasta, liha jää meheväksi, höyrytetyt kasvikset pitävät kaikki ravintoaineet sisällään, puhumattakaan kaikista niistä ominaisuuksista joita en ole ehtinyt vielä edes kokeilla.

Kaksi uunia voi tuntua hifistelyltä, mutta jos valmistat esim. pihvejä, kasviksia ja lohkoperunoita samalle aterialle, saattaa mielessäsi käydä, että toinen uuni olisi tarpeellinen. Ei siksi, etteivätkö ruuat mahtuisi samaan uuniin, vaan koska ne vaativat aivan eri lämpötiloja.

Elin 30-vuotiaaksi asti käyttäen ikivanhoja valurautalevy-sähköliesiä. Saatuani uuteen kotiin induktiolieden, aukesi taivas ruuanlaitossa. Mitä - eikö minun tarvitsekaan odottaa puolta tuntia, että pastavesi kiehuu? Ja jos keitto kiehuu yli, saan levyn silmänräpäyksessä oikean lämpöiseksi, samoin jos haluan kiehuttaa kokoon liian hiljaa purputtavaa kastiketta - ei tarvitse odottaa minuuttitolkulla oikeaa lämpötilaa.

Mikä sinua helpottaisi ruuanlaitossa? Jos ruuanlaitto tuntuu ahdistavalta kun veitsisarja toimii paremmin ruuvimeisselisarjana kuin ruuanvalmistuksessa tai paistinpannun pohja kupera kuin piilolinssi ja paistaa pihvisi kypsäksi vain yhdeltä syrjältä jos vain jaksat pitää pannua tietyssä asennossa niin että se syrjä osuu pannun kuumenevaan kohtaan, sijoita kunnon välineisiin - ne maksavat itsensä takaisin kun innostut ruuanlaitosta hyvillä välineillä.