Ruoka on aika tärkeä juttu ihmiselämässä. Noin niin kuin välttämättömyys elossa pysymiselle. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Ruokaan liitetään myös paljon tunteita ja muistoja. Jokainen osaa varmasti
mainita ainakin yhden lempiruokansa, ja on ehkä joskus miettinyt mikä olisi se
ruokalaji, jota söisi jos saisi koko loppuelämänsä syödä vain yhtä ruokaa. Entä
mitä söisi kuolemaantuomittuna viimeiseksi ateriakseen? Ruokaan liittyy paljon
eettisiä ja vähemmän eettisiä periaatteita veganismista karppaukseen. Ruuasta
voi kehitellä jopa jonkinlaisen uskonnon. Ruoka on hyvä, ruoka on paha. Milloin
demonisoidaan rasvaa, milloin sokeria. Kasviksia pitää syödä puoli kiloa
päivässä. Maito on luustolle välttämätöntä. Tai sitten se haurastuttaa luita. Joku
ruoka ehkäisee syöpää, joku aiheuttaa sitä. Joku syö itsensä hengiltä. Kuinka
paljon ruokaa voi rakastaa?
|
Osteri. Afrodisiakki vai yökötys? |
Ruualla osoitetaan välittämistä ja rakkautta. On
afrodisiakkeja ja ikimuistoisia ensitreffien illallisia. Tie miehen sydämeen vie vatsan
kautta. Thaimaalaisen sanonnan mukaan vastavihitty pariskunta on kirjaimellisesti ”riisi tuore,
kala hyvä”. Jo imeväisikäisestä lähtien lapsi saa ruokailun yhteydessä läheisyyttä,
oli ruokintaväline sitten rinta tai tuttipullo. Lasta hemmotellaan
lempiruuilla. Jokainen meistä varmasti muistaa jonkun ruuan lapsuudestaan hyvin selvästi. Mummon valuraudalla paistamat lihapullat.
Äidin leipoma tuore pulla. Koulun kamala läskisoosi ja kumiperunat. Lapsuudesta leijailevat ruuan tuoksut ja niihin liittyvät tilanteet voi palauttaa
mieleensä sekunneissa. Ja mitenkäs se ensimmäinen hattara ja siitä seurannut
oksennus huvipuistossa?
Ruoka on rakkautta. Vaan mitenkäs sitten suu pannaan, kun oma lapsi kieltäytyy
siitä rakkaudesta? Yök, en syö. Tikarinisku äidin sydämeen. Lapsi ei huoli ruokaani.
Rakkaudella tehtyä. Hyvää, ravitsevaa, vain parasta omalle kullannupulle.
Sen minä jo tiedän, mitä siinä vaiheessa EI kannata tehdä.
Ei kannata mennä netin anonyymeille keskustelupalstoille etsimään apua. Äitien susilauma
hyökkää välittömästi ruokapöydässä loukkaantuneen uhrin kimppuun. Miksi teit
niin? Miksi et tehnyt näin? Et toiminut loogisesti. Et ollut tarpeeksi
johdonmukainen tai tiukka. Perheenne kuri on olematon. Et taida osata edes
tehdä ruokaa. Ei kai teillä VAAN syödä eineksiä? Sen siitä saa, kun ei
taaperoimetä. Sen siitä saa, kun taaperoimettää. Noin käy, kun antaa lapselle
kaupan soseita. Neuvojia, päällepäsmäreitä ja ilkeilijöitä riittää. Taas kerran
ollaan epäonnistuttu äitiydessä, mutta nyt siinä tärkeimmässä asiassa, lapsen
ruokkimisessa. Rakkaudessa. Mutta mitä jos tekikin kaiken ihan oikein?
|
Lohikeitto taaperolle ja aikuiselle. |
Minulle itselleni perhe ja ruoka ovat kaikki kaikessa,
elämän a ja o. Rakastan ruokaa ja ruuanlaittoa, matkustelen ympäri maailmaa
löytääkseni uusia makuelämyksiä ja ideoita kotikeittiöön. Eineksiä en syö.
Nykyään on varmasti olemassa jopa loistavia eineksiä, mutta minä haluan tehdä
ruokani itse. Valmistaa ja maustaa mieluiten alusta loppuun asti omin pikku
kätösin. Tästä periaatteesta pidin kiinni myös lapsen synnyttyä. Tein kaikki
vauvan soseet itse. Muistan varmasti ikuisesti sen soseshown, kun keitin omissa
kattiloissaan perunaa, kukkakaalia, maissia ja porkkanaa ja soseutin niitä
purkkeihin ja pussukoihin. Lapsen kasvaessa jätin soseet karkeammaksi. Lapsi
oppi sormiruokailemaan ja alkoi harjoitella lusikalla syömistä. Voi sitä
sotkua, kun jogurtti oli lätsytelty pitkin pöytää,
naamaa ja lopuksi tipahtanut lattialle. Kohta lapsi alkoikin syödä samaa ruokaa
kuin me – tosin tässä vaiheessa opettelin tekemään perinteisempää kotiruokaa,
koska olimme tottuneet tekemään vähän eksoottisempia herkkua ja ruokaa, joka ei
välttämättä täyttäisi kaikkia kasvavan lapsen ravitsemustarpeita. Ja lapselle ruoka
maistui. Melkein kaikki tarjottu sapuska upposi.
|
Haarukankäytön harjoittelua lihapadalla. |
Kunnes lapsi kasvoi edelleen ja alkoi nirsoilla. Kieltäytyä
ruuasta ja yökkäillä sille. Älkää käsittäkö väärin, meidän lapsemme on ihan
superkiltti. Hän ei yökkäillyt ilkeyttään, vaan fyysisenä reaktiona
epäilyttävälle tai oudon tuntuiselle ruualle. Ei hän kieltäytynyt
kiukutellakseen tai loukatakseen ruokafriikkejä vanhempiaan. Mutta kylläpä se kirpaisikin.
|
Laivalla herkutellaan buffetissa. Oliiveilla. |
Nirsoilussa kyse ei ollut erikoisista makuelämyksistä. Tyttö rakasti jo taaperona basilikaa, oliiveja, graavilohta ja sinihomejuustoa.
Makuja, jotka eivät ole ehkä kaikille aikuisillekaan mieluisia, lapsista
puhumattakaan. Tyttö ei syönyt kanaa. Ei juureksia. Ei kalaa. Ei
makaronilaatikkoa. Ei jauhelihakastiketta. Ei kinkkukiusausta. Mitä näitä nyt
on, lasten lemppariruokia. Ja uskokaa pois, lapsellemme tarjottiin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Lapsi ei vain yksinkertaisesti pystynyt syömään
mitään, missä ainekset olivat sekaisin. Jauheliha ja makaroni upposivat,
jos ne olivat erillään lautasella. Mutta makaronilaatikko aiheutti yökkimisrefleksin. Salaatin ainekset olivat kaikki omissa kasoissaan. Kastikkeet
olivat aivan mahdoton ajatuskin. Ei siis jauhelihakastiketta, ei nakkikastiketta,
ei ruskeaa kastiketta eikä ainakaan mitään vaaleaa kastiketta.
No johan alkoi
mennä mahdottomaksi. Niin hyvin oli minunkin päähäni iskostettu, että
kaikkien on syötävä samaa ruokaa samaan aikaan pöydässä. Perheen yhteisenä,
harmonisen autuaana ruokailuhetkenä. Mikä avuksi? Kokeilimme läpi kaikki
lapsenkasvatuksen peruspilarit: kiristys, lahjonta, uhkailu. Jos et syö, et saa
katsoa Kaapoa koneelta. Jos syöt, saat jälkkäriä. Tai lelun. Tai oman ponin tai
maailmanympärysmatkan tai ihan mitä vaan, kunhan nyt P**KELE söisit!!! Ei
auttanut.
Johdonmukaisesti yritimme toteuttaa kasvatusmetodejamme,
periksi antamatta ja säännöistä lipsumatta. Alkoi sadella ohjeita viisaammilta.
Kyllä se syö, kun vaan sinnikkäästi tarjoat sitä ruokaa. Ei muuten syö, vaikka
viikon tarjoaisin sitä ruokaa. Kyllä se syö, kun sillä on tarpeeksi nälkä. Ei
muuten syö. Se itkee nälkäänsä ja huutaa kiukkuaan kun verensokerit laskevat, mutta
se ei syö. Et vaan anna sille mitään muuta vaihtoehtoa. Lämmität sen saman
ruuan aina vaan uudelleen kunnes se syö. Aijaa. Saako lapsen siis tappaa nälkään,
koska se ei sittenkään syö? Tai jos loppuunuupuneena itkusta ja nälästä yrittää
syödä, kun ei muutakaan ole tarjolla, mutta yökkää ruuan silti vessanpönttöön? Tai
sitten se toinen konsti: Jos ei syö niin ei syö – syököön seuraavan aterian sitten jos maistuu. Näin mentiinkin jonkin aikaa. Lapsi söi
aamupalajogurtin ja iltapuuron valtavaan nälkäänsä hotkien. Hetkinen. Sehän
pystyy piru vie elämään noin. Jogurtilla ja puurolla. Liekö tuo nyt ihan terveellistä
ja monipuolista ravintoa lapselle… Yritimme myös olla kiinnittämättä asiaan
liikaa huomiota, tekemättä ruokailusta showta. Mutta kun lapsen pitäisi saada
ruokaakin.
Mikä sitä vaivaa?! Miksi se ei syö!? Söihän se ennenkin ihan
mitä vaan!!!
|
Tomaattikeittoa ja raejuustoa. |
Niin me istuimme sen yhteisen ruokapöydän äärellä. Valmiiksi
kireinä odottaen tulevaa katastrofia. Syö nyt. Maista. Edes vähän. Nyt. Istut
siinä vaikka maailman tappiin, mutta syöt. Päivästä
toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen sama ralli. Samat lauseet
toistuvat, kunnes turhautuminen kasvaa raivoksi ja volyymi alkaa nousta. Lapsi
itkee: haluaisi yrittää mutta ei pysty. Ehkä jo vähän pelkääkin ruokailutilanteita. Isä on valmiina komentamaan, pitämään kuria ja järjestystä.
Äidillekään ei enää ruoka maistu, ei vaan huvita syödä kun tunnelma on maassa,
itkettää ja harmittaa. Siitä on kuulkaa idyllinen ruokailuhetki ja terve
ruokakasvatus kaukana. Lopulta aloimme syödä eri aikaan, koska yhdessä syömisessä ei
ollut enää mitään järkeä. Lapsi söi tai oli syömättä päivällisaikaan pöydässä. Tuolloin
hän sai jonkinlaisen rauhan, eikä tilanne eskaloitunut heti infernaaliseksi. Minä
ja mies söimme lapsen käytyä nukkumaan. Nautinnollinen, rauhallinen illallinen
ilman kiukuttelua.
Sinä siellä, takarivistä huutelija. Sinä, joka tiedät asian
minua paremmin ja joka olisit hoitanut tilanteen paljon paremmin. Sinä, joka
olet sitä mieltä, että kyllä se syö. Mikä on sinun inhokkiruokasi? Onko joku
ruoka-aine, joka saa vatsasi kääntymään ympäri? Tai joka nyt ei vaan maistu.
Kuvittele se ruoka, tai jos sellaista ei ole, niin kuvittele sellainen ruoka
jota et ole koskaan maistanut, mutta et varmasti maistaisikaan. Vaikka joku
härän kives tai apinan aivot tai tuhatvuotinen musta muna. Kuvittele, että sitä tarjotaan
sinulle sinnikkäästi joka päivä, niin maistatko sitä, vaikka ajatuskin puistattaa?
Jos olet tosi reipas ja maistat sitä, mutta ensimmäinen suupala tulee
vatsalaukusta hissillä ylös, niin maistatko uuden suupalan? No, jos et tänään
pysty syömään enempää, niin varmasti huomenna syöt enemmän, eikös juu? Kun olet
viikon ollut nälkäinen ja nähnyt öisin painajaisia härän kiveksistä, limaisena
löllyvistä aivoista ja mädältä haisevista munista, niin varmasti alatkin jo
tykätä niistä uusista makuelämyksistä.
SEIS. Aloin miettiä. Mikä hemmetin järki tässä koko rumbassa
on? Mitä lapsi oppii tästä kaikesta? Ihanko oikeasti tämä nyt on tervettä
ruokakasvatusta ja lapsi oppii arvostamaan hyvää ruokaa ja yhteistä
ruokahetkeä? Eihän se näin voi mennä. Haluanko oikeasti, että lapseni syö
tismalleen samaa ruokaa kuin me, vai riittääkö että lapsi saa monipuolista,
terveellistä ruokaa? Eikös tarkoitus kuitenkin ole antaa lapselle ravintoa?
Aloin valmistaa lapselle omat ruuat. En enää pakottanut syömään samaa ruokaa, kokeilemaan uusia makuja. Onneksi tyttö kelpuutti sen verran
ruoka-aineita, että sain loihdittua niistä jonkin verran vaihtelevia ja
tarpeeksi monipuolisia aterioita. Nyt moni oman elämänsä superkokki ja
kasvatustieteilijä pyörittää siellä päätään. ”Minä en lähtisi tuollaiseen! Ihan
liikaa vaivaa valmistaa lapselle erikseen ruuat!”. Minä säästin ihan
hirvittävästi aikaa, vaivaa ja hermojani kun sutaisin lapselle pakkasesta itse
tekemiäni lihapullia ja pilkoin salaattiainekset ja keitetyt perunat omiin
kasoihinsa lapsen lautaselle sillä aikaa kun valmistelin meidän vanhempien
illallista. Tyttö alkoi taas syödä samaan aikaan pöydässä meidän kanssamme eikä
kukaan huutanut tai itkenyt.
|
Taas herkutellaan laivan buffetissa. |
Saisiko kelkan sittenkin vielä käännettyä oikeaan suuntaan?
Voisinko onnistua ruokakasvatuksessa? Oppisiko lapsi syömään normaalisti tai…
hui kauhistus… jopa nauttimaan ruuasta? Tyttö sai listata omat lemppariruokansa.
Etsimme yhdessä netistä kuvia näistä ruuista, tulostimme ja liimasimme
paperille. Tyttö sai kirjoittaa näiden lemppariruokiensa nimet kuvien alle. Hän
sai valita kerran viikossa yhden näistä ruuista ja valmistin sitä koko
perheelle. Tyttö pääsi vaikuttamaan perheen ruokailuun, mutta ei kaikkiin
päätöksiin. Yksi ruoka viikossa oli täysin hänen päätettävissään. Tuosta
lemppariruokalistasta tyttö oli kovin iloinen ja ylpeä.
Rauha palasi keittiöön. Kun ruokailu ja ruuanlaitto oli taas
mukava tapa viettää iltaa, tyttö uskaltautui keittiön puolelle. ”Isi ja äiti
laittavat ruokaa, voisitko kulta auttaa ja lukea meille reseptiä?”. Ja tyttöhän
auttoi. Ei sillä, että juuri lukemaan oppineen lapsen reseptinluvusta olisi
suunnatonta apua ollut. Tytön jäädessä tavaamaan vaikeita sanoja ja miettimään
mittayksikköjen lyhenteitä vilkaisin hänen olkansa takaa reseptiä ja jatkoin
ruuan valmistamista omaan tahtiini. Olimme saaneet tytön keittiöön. Pikkuhiljaa
tyttö alkoi kiinnostua siitä mitä teimme. Mikä tuo on? Miltä se maistuu? Saanko
maistaa vähän? Voinko pilkkoa tuon? Miten tämä kuuluu leikata? Annoin tytön
kokeilla ainesten valmistelua kaikessa rauhassa. Puraisin itseäni kieleen, kun
meinasin huomauttaa epätasaisista porkkanajulienneista. Vaikka eipä niissä
juuri huomauttamista ollut, tarkka ja huolellinen tyttö.
|
Tarkkana kuin porkkana. |
Kun lapsi oli
huomannut miten hauskaa ruuanlaitto on, ja nähnyt miten ruokaa tehdään, alkoi
hän innostua maistelusta enemmänkin. Tyttö ei ole koskaan syönyt kaupan
valmisjogurtteja, mutta on aina rakastanut maustamatonta turkkilaista
jogurttia. Hänen hämmästyksekseen sitä tuli myös tsatsikiin. Siihen tuli myös
kurkkua ja sitruunaa. Tuttuja, mieleisiä aineita. Niistähän tuli loistava
yhdistelmä! Tytöstä tuli perheemme tsatsikivastaava. Hän sai tehdä tsatsikin
alusta loppuun asti itse. Välillä maistellen, mausteita lisäten. En itsekään
osaa tehdä parempaa tsatsikia.
|
Tyttö valmisti koko perheelle Jamie Oliverin ohjeella possua raparperipedillä. |
Ruuanlaitosta tuli perheen yhteinen harrastus. Tyttö oppi
maistelemaan uusia ruokia ja rakastumaan uusiin aineksiin. Monta vuotta siinä
kestikin. Nyt nuo nirsoiluvuodet tuntuvat kaukaisilta painajaisilta. On vaikeaa
palauttaa mieleensä millainen sotatanner tuo samainen ruokapöytä oli muutama
vuosi sitten. Nyt tyttö syö oikeastaan kaikkea. Hänen lemppariruokiaan ovat
vietnamilainen, mausteinen
pho-keitto ja thaimaalainen
pad thai. Tyrskähdän
vieläkin pieneen itkuun kun muistelen hetkeä, jolloin lapsi ylisti medium
miinukseksi jätetyn pihvin täydellistä kyspyyttä ja sen kanssa tarjottua bearnaisekastiketta lempparikseen. Minun lapseni söi kastiketta. KASTIKETTA!
Hallelujaa!
|
Venäläinen illallinen ja tytön uusi lemppariherkku: karitsanlihapelmenit. |
Viime talvena matkustimme Thaimaahan ja tyttö söi autenttisissa, pienissä
muovituoliravintoloissa kuluneista padoista muovisille lautasille kaavittuja aitoja
thaikkuherkkuja laidasta laitaan. Tom kha kaista tuli hänen uusi suosikkinsa. Ensi
talvena suuntaamme Vietnamiin maistamaan autenttista pho-keittoa. Täytyy
myöntää, että en minä vaan tuon ikäisenä uskaltanut maistella noin
ennakkoluulottomasti. Ihmiset ovat erilaisia. Se, mikä toimi teidän perheessä kun Pirkko-Petteri
alkoi kiukutella ruokapöydässä, ei välttämättä toimi meillä. Se, että meidän
ruokatarinallamme oli onnellinen loppu, ei tarkoita että muissa perheissä sama
kaava toimisi alkuunkaan. Muistan niin elävästi miten besserwissereiden ohjeet
ja halveksuvat oletukset sattuivat, ettei tulisi pieneen mieleenikään jaella
omia kokemuksiani universaaleina totuuksina. Olkoonkin, että jonkun Nobelin
palkinnon vähintäänkin ansaitsisin saavutuksistani ruokanirsoilijan
käännytystyössä pikkukulinaristiksi.
|
Pad thai ja taidokasta syömäpuikkojen käyttöä. |
P.S: Tulevana maanantaina 26.10.2015 lasten ruokanirsoilu on aiheena
Marja Hintikka live –ohjelmassa. En ole vielä varma uskallanko katsoa.
P.P.S: Tämän kirjoitus on tehty täydessä yhteisymmärryksessä tyttäreni kanssa ja siihen liitetyt kuvat ovat tyttäreni hyväksymiä.