Liemessä-blogi haastoi ruokabloggaajat kirjoittamaan realistisesti ja kaunistelematta bloggaajan arjesta. En yleensä tartu blogihaasteisiin, mutta tämä kuulosti niin mielenkiintoiselta idealta, että päätin lähteä mukaan. Haasteen heittämisestä on tosin jo kuukausi, mutta tyypilliseen tapaani huomasin sen vasta nyt.
Täytyy myöntää, että useita ruokablogeja selaillessa tulee itselle vähäpätöinen olo. Kuvien keittiöt ovat ikipuhtaita ja siistejä, ruuat viimeisen päälle onnistuneita ja kuvat stailattu hienommin kuin alan lehdissä. Koitan välillä stailata annoskuviani, mutta lopputuloksena on yleensä naurettava kasa kuvaan istumatonta roinaa, lasinpinnasta heijastuva naamatauluni, lautasen reunaan jäänyt sormenjälki ja jäähtynyt ruoka-annos. Lisäksi olen keksinyt ruokakuville vain kaksi järkeenkäypää kuvauspaikkaa. Toinen on tiskipöydällä tietyssä raossa, jossa valaistus on sopiva eivätkä tiskiröykkiöt näy taustalta - ainakaan jos työnnän niitä syrjään ja rajaan kuvan tarkasti lautaseen... Toinen kuvauspaikka on ruokapöytä. Tässä kohtaa ruokaseurue viimeistään alkaa narista milloin saa alkaa syömään, kun heilun kamerani kanssa yrittäen rajata taustalta pois tv:n ja sotkuisen ruokapöydän. Näiden tunnustusten pohjalta voittekin tiirata uusin silmin ruokakuviani - eivät ne viimeisen päälle stailattuja ole muutenkaan, mutta miettikääpä mikä karu totuus odottaa kuvan reunojen ulkopuolella.
Mutta asiaan.
Maanantai. Vuorotyöläisen vapaapäivä työviikonlopun jälkeen. Näin heti alkuun totta puhuakseni - oletin, että heräisin pienoiseen kankkuseen isänpäivän illallisella nautitun punaviinin ja amaretton jälkeen.
Vaan ei. Heräsin hyvävointisena ja virkeänä epämiellyttävän aikaisin (8:30), ottaen huomioon että olisin saanut niin pitkään kuin haluan.
En ole aamuihminen ja minulta on turha odottaa minkäänlaista aivojen ja käsien välistä yhteistyötä ennen toista kahvikupillista, joten ärsyttävin näky jonka aamulla tiedän, on tämä:
Suureksi ihmeekseni en lennättänyt huuhteluvesiä lattialle tai kaappien oviin ja kahvipurutkin osuivat biojäteastiaan. Koska en voinut käyttää kankkustakaan tekosyynä olla tekemättä vapaapäivänäni mitään, päätin pitkittää mihinkään järkevään ryhtymistä syömällä poikkeuksellisesti aamupalaa. Yleensä en muista vapaapäivinäni syödä, ennenkuin maha alkaa häiritsevästi murista ja silmissä sumentua joskus iltapäivällä. Jääkaapista löytyi onneksi viikonlopun jäljiltä kylmäsavulohta, rehuja ja smetanaa leivän päälle. Nyt sain siis harvinaisen hyvän startin alkavaan viikkoon.
Huomatkaa. Meidän perheessä vallitsee sääntö, ettei sohvalla saa syödä. Mutta jos kukaan ei ole näkemässä, niin kaatuuko puu metsässä ja tippuuko sohvalle lohta?
Lohi pysyi leivällä, mutta arvaatteko miksi mun uskollisen, viimeisiään vetelevän läppärini lempinimi on "leivänpaahdin"?
Päivän agenda oli vähän epäselvä vielä kolmannenkin kahvikupposen jälkeen. Olisin voinut järjestellä askartelutavaroitani jo kuukausi sitten ostettuihin kansioihin tai askarrella joulukortteja. Tai päivittää blogia tai katsoa Netflixistä ruokaohjelmia. Vain taivas tietää, miksi ryhdyin vapaapäivänäni työstämään luentomateriaalia, jonka aihe ei edes ole erikoisosaamisaluettani. Kun lopulta pääsin aiheeseen sisälle, en malttanut lopettaa ja onnistuin näpyttelemään kymmenisen sivua powerpointesitystä pääsemättä edes aiheeseen.
Jossain välissä - ja käsittääkseni vielä ihan yleisesti hyväksyttyyn lounasaikaan - päätin täyttää mahaani perjantaina kokkaillulla lasagnella. Lasagne oli ihan törkeän hyvää vetäydyttyään pari päivää jääkaapissa, mutta esillepanon esteettisyys ei ehkä yltänyt michelintähtiravintoloiden tasoon. Olisin ahtanut itseeni varmasti kolme kertaa enemmän ruokaa, mutta onneksi tähteitä oli jäänyt vain eväsrasiallinen. Nyt seuraa toinen huomautus: koitan esittää, etten välitä ketsupista ruuan päällä.
Lounaan syötyäni havahduin siihen tosiasiaan, ettei lapsi ollut tullut vieläkään koulusta kotiin, noin tunti koulun päättymisen jälkeen. Paskamutsi tässä, hei... En saanut puhelimella tyttöä kiinni, ja vaikka mieheni ystävällisesti informoi tytön olevan kaverillaan, olin huolesta mutkalla kun en tavoittanut lastani useista soittoyrityksistä huolimatta. Parin tunnin ajan kävelin hermostuneesti ympyrää, soittelin tytön numeroon ja pohdin onko aiheellista soittaa poliisille vai lähteä etsimään lasta itse. Lopulta tyttö pirautti takaisin ja sai kuulla melkoisen ripityksen kun oli unohtanut luurinsa äänettömälle.
Lapsi suostui sen kummemmin mutisematta tulemaan kotiin ja pääsin takaisin luentomateriaalin pariin. Uppouduin aiheeseen taas niin syvälle, etten malttanut nousta pois koneelta kun lapsi valitteli nälkäänsä, vaan käskin hänen tehdä itselleen välipalaa. Olkoonkin, että "normaaliperheissä" tuohon aikaan syötäisiin jo päivällistä. Taisi se mieskin tulla jossain välissä töistä. Ymmärtäväinen mies antoi minulle työrauhan ja luvan tehdä matskua vielä jonkin aikaa. Joskus seitsemän tienoilla aloin kuitenkin tihenevään tahtiin kuulla sivukorvalla vihjauksia ruuanlaitosta ja päätin luovuttaa.
Käyn kerran viikossa kaupassa ja ostan yleensä viikon ruokatarpeet kerralla. Tai rehellisesti sanottuna suunnittelen ja ostan viikonlopun ruuat, ja arkena valmistan jotain todella luovaa näiden tähteistä. Tällä kertaa olin varautunut ja ostanut vähän perustarpeita alkuviikollekin. Suunnitelmani mukaan aloin valmistaa
yrttistä minestronekeittoa. Hauskinta ruuanlaitto on, kun siihen osallistuu koko perhe. Tyttö halusi kuitenkin katsoa netistä "Vedetään hatusta" -ohjelmaa. Mies tuli sentään auttelemaan ja sai aloittaa inhokkihommastani, juuresten kuorimisesta.
Lisäksi mies luki minulle iPadilta reseptiä blogistani. Eli pelasi autopeliä.
Tällä kertaa korvasin keitossa tomaattipyreen paseeratulla tomaatilla. Lisäsin sen oliiviöljyssä pyöriteltyjen juureskuutioiden sekaan kuumaan pannuun. Kas näin:
Siivottuani sotkun jätin juurekset kiehumaan ja unohduin vastaamaan sähköpostiin. No, juurekset olivat ainakin kypsiä. Soseutin keiton sauvasekoittimella tehden samalla jatko-osan Paseeratun Tomaatin Hyökkäykseen. Yleensä suosin luomulihaa ruuanlaitossa, mutta... tunnustus: jos en löydä tarkoitukseeni sopivaa luomulihaa, en vaihda kokkailusuunnitelmia vaan ostan ei-luomua. Kuten keitossa käyttämäni palvikinkku. Tadaa! Kaunis keitto on pian valmis!
Ja viimein - se hetki kun perhe kokoontuu yhteen ruokapöydän ääreen nauttimaan illallisesta ja vaihtamaan päivän kuulumiset? Tai sitten katsotaan televisiota ja tyttö unohtuu tuijottelemaan telkkaria kunnes asiasta joutuu huomauttamaan tuhannennen kerran siinä vaiheessa kun me vanhemmat olemme jo syöneet ja lapsonen on saanut lapioitua suuhunsa vasta alle puolet annoksestaan.
Ruokapöydässä tyttö pohti, onko keitto täyttävää ja ravitsevaa ruokaa. Selitin, että se riippuu täysin siitä mitä keittoon laittaa, ja minestronekeitto on kyllä sekä täyttävää että terveellistä. Tytön mentyä nukkumaan suunnittelimme miehen kanssa talvilomamatkaamme ja pian Täyttävä ja Ravitseva keitto potkaisi omaan nilkkaani. Kävin lämmittämässä itselleni yöpalaksi eli oman rytmini mukaan iltapalaksi tytöltä tähteeksi jäänyttä isänpäivän illallispizzaa. Ja nautin sen sohvalla, tietenkin.
Bloggausmielessä päivä oli siis hyvin mitäänsanomaton, mutta tätä kirjoittaessani jouduin tunnustamaan lipsuvani jopa omista säännöistäni ja periaatteistani. No, tuleepahan ainakin hyvin realistinen kuvaus omasta todellisesta arjestani.
P.S: Mikäs sen tyypillisempää - kamerasta loppui akku juuri kun aloin valmistaa ruokaa, joten "hienot ruokakuvat" on otettu luurin kameralla.
